"Rest in peace, daddy"

Selailin vanhaa blogiani ja löysin seuraavan tekstinpätkän. Se on varmaan pisin, mitä oon koskaan kirjottanu blogiin. Ja koskettava. Ei siis mitään lisättävää. Nyt isän kuolemasta on kolme vuotta.

Kirjoitettu torstaina 22. maaliskuuta 2012

"Rest in peace, daddy

Anteeks mun kielioppini ja murteeni käyttö. Annan tekstin vaan valua ulos, koska mulla on tunne, et haluan puhua nyt just tästä.

Isä oli aina ollu mulle se joka tsemppaa, rakastaa ja auttaa. Vaikka asuin äidin luona, soittelin isälle ja kävin moikkaamassa sitä. Rakastin eniten isän hymyä. Se poti masennusta ja olin onnellinen, et sain sen hymyilemään. Sillä oli aina hauskat jutut, ja se osas heittää läppää just hyvään kohtaan piristääkseen mua tai muuten vaan saadakseen mut hymyilee. Vaikka sillä oli ongelmia, ei ne paljon sitä häirinny. Se jakso aina vaan kuunnella ja nauraa mun kanssa.

Kuitenkin vuosi ennen sen kuolemaa, aloin tuntemaan, et vaikka se jaksaa nauraa, niin kaikki ei ole hyvin. Olin silloin muissa maisemissa, joten pääsin kotiinkin vain pari kertaa kuussa. Saattoi kulua parikin kuukautta etten käynyt katsomassa isää. Koska en halunnut nähdä sitä huonona. Aloin stressaamaan isän kuntoa, soitin mummulle päivittäin, ja kysyin, et onko iskällä kaikki hyvin. Isälle soittaminen tuntu koko ajan vaan hankalammalta, kun pelkäsin sen olevan humalassa tai muuten vaan huonossa kunnossa.

4 kuukautta ennen isän kuolemaa en soittanut enää niin usein, vaan itkin yksinäni, et mihin tilanne mahtaa johtaa.. Ylipaino, masennus, mahdollinen alkoholismi ja epilepsiaepäily.. Tieto satutti mua vaan enemmän. Usein sain isältä viestejä, kun se oli humalassa. En antanut sen vaikuttaa. Silti se oli mun isä, ja mä rakastin sitä yli kaiken. Sisimmässäni kuitenkin mua sattu, ihan järkyttävästi. Tiesin et tota menoo siitä ei tuu mitään ja et ei se selvii tolla linjalla. Mä olin tosissaan huolissani.

Olin suunnitellut kesällä käyväni isän luona useemmin ja soittavani sille. Se ei kuitenkaan toteutunut. Olin viikon verran kotona, soittelin isälle ja kerroin kuulumisia. Isä oli sillon kaverinsa kanssa, ja kyseli sivustosta josta kerroin aikaisemmin. Kyseessä oli eräs sivusto, jossa voi laulaa karaokea. Kerroin lisäinfoa, ja naureskelin, et eihän iskä ikinä tykkää laulaa. No tietenkin laulusta kiinnostunut oli iskän kaveri. Tämän jälkeen lähdin taas pois kotoa pariksi viikkoa.

Heinäkuun 3. päivä oli sunnuntai. Olin tulossa kotiin ja lähetin isälle viestin, että olen tulossa kotiin ja soitellaan. Tiistaina mulla oli 17 v. synttärit tiedossa, ja ajattelin mennä silloin isän luona käymään. Maanantaina sitten suunniteltiin kavereiden kanssa, mitä tehtäisiin tiistaina. Mummu soitti kolmelta, kun olin kavereideni kanssa aivan isän asuinpaikan lähellä. Mummu kuitenkin sanoi, että kertoisi myöhemmin, ja sanoin asian olevan ok. Menin tästä sitten kotikulmilleni tapaamaan paria muuta kaveria.

Menin yhdeksän aikaan kotiin ja äiti odotti mua vastassa ovella. Mä tiesin jo sillon et jotain on tapahtunu, koska sillä oli ihan märät silmät. Mä sanoin äidille, et kaikki on hyvin, halasin sitä ja kysyin mikä on. Sitten se kerto mulle, et isä on kuollu. Mun sydän pomppas kurkkuun ja en voinut itkeä, liikuttaa lihastani tai sanoa mitään. Seisoin vaan paikallani, kun äiti itki. Sitten se jatko; mummu olis kertonu mulle sillon päivällä puhelimessa, muttei se ollu pystyny. Isä ei ollu vastannu sunnuntaina puhelimeen ja mummu oli menny kattoon sitä maanantaina. Se oli sohvalla ollu makaamassa, ihan elottomana. Vasta viiden minuutin jälkeen aloin itkeä niin lujaa etten saanut sanottua sanaakaan, kaikki mitä päästin suustani, oli pelkkää muminaa itkun keskellä. Halasin äitiä ja sanoin, että lähden takas kavereideni luo. Äiti myöntyi, mutta sanoi, että mun pitäis ilmottaa ittestäni.

Pihasta lähtiessäni soitin kavereilleni, jotka olivat ihan kulman takana. Kerroin mitä on tapahtunut sen verran mitä itkustani pystyin ja he olivat tukenani. Istuimme koulun portailla, he hakivat paperia ja lohduttivat. Pistin välillä äidille viestin, et kaikki on ok. Istuttiin siinä pitkän aikaa, kunnes tunsin halua päästä kotiin. Kotona menin suihkuun ja seisoin suihkun alla varmaan valehtelematta puoli tuntia. En kyennyt liikkumaan, silmiä särki, päähän sattui ja tuntui, että maailma olisi kadonnut jalkojen alta. Myös se sattui, etten ollut puhunut isän kanssa kahteen viikkoon, eikä se edes ollut saanut mun viestiä, jonka sunnuntai-iltana lähetin. En nukkunut sinä yönä silmäystäkään. Aamuyöllä neljän aikaan laitoin mummulle viestin, olisiko hän hereillä. Onneksi oli ja soitti mulle. Juteltiin pitkän aikaa. Itkettiin ja naurettiin yhdessä. Mä en ymmärrä, miten mummu silloin pystyi olemaan niin voimakas. Mä olin niin sirpaleina ja mummu yritti auttaa parhaansa mukaan. Kuten vieläkin se tekee.

Hautajaisista en muista mitään muuta, kuin sen, että itkin, itkin, itkin, itkin ja itkin. Tuntuu kuin se koko tapahtuma olis filmiä, joka pätkii ja välillä näkyy huonosti. Oon kuitenkin kiitollinen, et niin moni oli tullu sinne, meidän tueksi. Ja muistan kuinka hymyilin mummulle, kun se anto koko ajan mulle paperia, kun ei omat riittäny. Ja kiitos tietysti äidille, joka anto mulle paperia mukaan, kun se ei ite kyennyt tulemaan. Ilman sitä mulla ei olis ollu nenäliinojakaan.

Muistotilaisuudestakaan en muista paljoa. Sen muistan, kuinka Suski esitti Pasin kanssa Jope Ruonansuun Kesäyön enkelin veljelleni ja minulle omistettuna. Kiitos Susanna, olet ihana.

Edelleenki tänä päivänä oon ihan rikki. Siitä on nyt vuosi ja 9 kuukautta, enkä vieläkään ymmärrä menetystä. Edelleenkin odotan isältä soittoa, ja välillä luulen näkeväni sen kaupungissa kävelevän vastaan. Välillä mulle tulee olo, et mun on pakko saada muistella isää. Kerään kaikki kuvat pöydälle, mitä mulla on isästä, ja sytytän kynttilöitä. Yleensä myös hyräilen Kesäyön enkeliä, koska se on niin tilanteeseen sopiva. Rakastan isääni edelleen, eikä mikään tai ketään tule meidän väliin. Ei edes taivas tai pilvet. Paitsi, jos se istuu pilven päällä.

Tämä aihe tuli mulle mieleen, kun kävin mummuni luona tänään. Se oli löytäny kasetin, johon oli tallentunu isän ääni kun se oli joku parikymppinen. Mummun kanssa kelattiin sitä edes takas ja molemmilla tuli tippa linssiin. Oli se niin ihana kuulla iskän ääni, vaikkakin kuulosti aika jännältä mun korvaan.

Ei muuta kuin kohti uusia satamia, sitä iskäkin haluis. Josta tulikin mieleen, että iskä tykkäs veneilystä."

Toivepostaus: Ärsyttää

Kokoan nyt tähän itseäni ihmisessä ärsyttävät jutut. Ei niinkään syvällisesti, vaan ihan vaan vittuuttani valittaen.

Miljoona samanlaista kuvaa jossain sosiaalisessa yhteisössä. On ihan pakko ottaa 10 kuvaa siitä auton moottorista ja laittaa jokavitunikinen kuva nettiin, ihan niinkun se yks ei riittäis. Ja sit on näitä jotka ottaa itestänsä sataneljäviismiljoonaa kuvaa ja laittaa monta täysin samanlaista kuvaa, joissa siis ehkä pään asento hieman muuttuu, mikäli oikeen tarkkaan mittailee ja arvioi.

Idiootit liikenteessä, eli itsekkäät ja sit vastapainoks liian varovaiset. Joo pakko tulla sieltä kolmion takaa niin perkeleen lujaa, et siinä ehtii saada just ja just minisydärin. Tai sit nää ihmiset jotka puksuttaa 50 km/h alueella sitä 30 km/h varsinkin sillon, kun olis oikeesti vähän niinkus kiire. Ja ohituksessa on käyny itellä niin, et ei oo takanaoleva tykänny jonon vauhdista ja on kiilannu mun eteeni. Sit se on siinä koko matkan ajan puksuttanu sitä samaa vauhtia mitä munki takana, välillä hitaampaakin. Hoi järki?

Päälle puhuminen yksinkertaisuudessaan. Ärsyttää niin maan perkeleesti, kun vaik kerrot jotain älyttömän hauskaa juttua tai purat pahaa mieltäs ja sit toinen kesken kaiken "nii sillon mäkin joskus.....".. Kyllä mä tykkään kuunnella, mut mä odotan sitä myös toiselta osapuolelta.

Iltasin pörräävät mopot ja -autot. Mikään ei oo yhtä ärsyttävää, kun oot just saamassa unen päästä kiinni, nii sit joku mopo pärisee pihalla perässään popittamisen tärisemisestä aiheutuvan lahoamisen pisteessä oleva mopoauto.

Mikä teitä ärsyttää? Samoja tuntemuksia, kun mulla? Lisättävää?

Be my lover

Pelkään nyt oikeestaan kaikkee, mikä ei oo "tuttuu ja turvallista". Pitäis ottaa askel elämässä kohti parempaa, mut se on vaikeeta. Mitä mä pelkään? Ehkä sitä, et valitsen väärän polun, tai et satutan itteni kaveri- ja seurustelusuhteissa. Tai sit satutan muita. Oon kuitenki ilonen, et oon saanu puhuttuu olostani ja saanu siihen tukee. Alkaa pikkuhiljaa näkymään valoo tunnelin päässä. Vaikkakin sinne on viel pitkä matka. Mä kuitenkin toivon, et parantuisin mahdollisimman pian, et voisin jatkaa normaalisti opintojani, käydä töissä ja nauttii elämästä. Niin, ja lopettaa stressaamisen.

Mä en ymmärrä mihin tää maailma on menossa. Mielipiteitä on monia erilaisia eri ihmisillä - niinkun sen pitääkin olla - mut minkä vitun takia ei voida antaa sen ihmisen olla sitä mieltä mitä se on, ja elää elämäänsä niin, kun se elää? Minkä takia tarvii alkaa kylvämään sitä omaa uskoonsa ja faktaansa ihmiselle, jos sitä ei oikeesti kiinnosta? Jos joku tulee mulle kertomaan, kuinka mun pitäis uskoo jumalaan ja tähän kaikkeen mistä mä en tiedäkkään ees mitään, niin mä en oikeesti voi ymmärtää, miksei se vaan voi riittää, et sanoo ettei kiinnosta? Mä annan ihmisten uskoo siihen mihin ne uskoo, se ei oo mun elämästäni millään tavalla pois. Mut mä uskon mihin haluan tai oon uskomatta, siihen mulla on oikeus. Ja kukaan ei mua käännytä mihinkään suuntaan. Tulee savuu korvista, jos mulle koitetaan puskee jotain raamatullista tarkotuksena käännyttää mut. Mulla on oma "hallitsijani", joka on tää valtio ja nää lait mitkä pätee täällä. Vaikka se ei ookkaan aina kauheen armollinen, niin mä en silti muuta ajatusmaailmaani.

Ragerage. Niin ja sit tulee tietysti nää hemmetin ruohonsyöjähippiäiset jotka tahtoo parantaa maailmaa. "Älä syö lääkkeitä, juo teetä, se helpottaa"...... Joo vittu katkase jalkas ja juo teetä ja älä ainakaa valita sit niistä vitun kivuista.

Vie mut kotiin

Nyt sattuu. Eikä ihan vähän. Nyt fiilikset on sitä luokkaa,

et haluisin vaan painautua jonkun kainaloon ja itkeä.

Voisimpa olla pilvi. Leijua vaan yläilmoissa, kiertää maapalloa
ja olla välillä tosi pieni ja huomaamaton ja sit taas iso ja mahtava..
Ei tarvis murehtia mistään. Ei olis sydäntä, mikä vois mennä rikki.
Voih, se olis ihanaa.

Päästä mut pois

Vaikka kaikki kaunis murtuu

Oot aina siellä minne meen

Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu

Mut mä tahdon vapauteen

Taas yks astetta rankempi päivä takana. Jollain tapaa ehkä kuitenki iha hyvä päivä. Mä oon vaan jotenkin ihan älyttömän hämmästyny siitä, et joku oikeesti tosissaan lukee tätä ja oikeesti lähes tulkoon tietää siks kaiken musta, mitä nyt oon siis tietty kertonu täällä. Tuntuu ihan hassulta. Alotin kirjottamaan tätä, koska edellinen blogi tuntu ihan turhalta eikä siitä tuntunu tulevan mitään, mut tästä on syntyny sellanen oma rauhottumishetki itelleni. Saan kelailla kaikkee itekseni ja tän kautta oon löytäny vastauksen moneen ongelmaan. Keskityn hetken aikaa oikeesti itteni silmäilyyn ja opin tuntemaan itteni paremmin. Mut vielä se, et joku muukin lukee näitä ja "oppii tuntemaan mut" tuntuu ihan älyttömän jännältä. Tietysti kiva juttu, tottakai. Ja varsinkin kiitos kommenteista joita ootte laittanu, ne on piristäny mua ihan älyttömästi.

Aina kun suunnittelen blogiin kirjottamista, mulle syntyy jonkinlaine mielikuva siitä. Vähän niinku sellanen, et täällä mulla on ihan oma porukka tai sillain. Sitä on vaikee selittää. Vaikka mun kaveritkin lukee tätä. Ehkä se on siitä, et mä en aina puhu näistä jutuista ihmisille, jos vaikka kavereiden kans hengaillaan. Ehkä se liittyy siihen, et piilotan helposti pahan oloni.

Mä oon edelleenki ihan hukassa. Mä en tiedä mihin mun elämä vie. Odotan vaan parempaa huomista, ja sitä et joku pelastaa mut hädästä. Hitto mä sanon, pitäis oikeesti koittaa vaan laittaa elämä kuntoon ja lopettaa tää säälittävä laiskottelu. Vai onks tää sitä? Mä palaan vielä ehkä huomenissa, jatkamaan pohdiskelua. Prkl, et tuntuu paskalta.

Kun ote omasta elämästä on kadoksissa

Oon tosi ilonen siitä, et mun avautuminen on saanu muutaman ihmisen avautumaan, ainakin mulle. Ihanaa huomata, et mä pystyn auttaa ihmisiä. Ja mulle tosiaan saa laittaa viestiä osoitteeseen catezify@gmail.com, tai kommenttiboksiin laittaa spostinsa, ja sanoo ellei sitä kommenttia saa julkaista. Myös blogin Facebook-sivuille voi käydä lykkäämässä viestiä. Skypenkin omistan, mut en viitsi sitä nickiä täällä julkaista. Rohkeesti vaan yhteyttä jatkossakin. Kaikki mitä puhutaan, jää meidän väliseks. Myös oma oloni kohenee jutellessani ihmisten kanssa.

Viime päivinä olo on ollut vähän ailahteleva. Päivässä on ollut varmasti jokaista tunnetta; iloa ja surua, naurua ja itkua, ahdistusta ja turvallisuuden tunnetta.. Se riippuu suurimmaksi osaksi siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mitä ihmiset puhuvat ja miten kommunikoivat. Olen tavallaan vapaa, vapaa tekemään mitä haluan ja milloin haluan. Kuitenkin tuntuu, et edelleenkin on painava pallo kiinni nilkassa, ja sitä on vaikea irrottaa. Haluisin ihan älyttömästi lomalle. Jonnekin, jossa voin keskittyä täysin itseeni. Ilman rahahuolia, ihmissuhdelonkeroita, unirytmin sekoilusta aiheutuvaa ahdistusta.. Vois vaan olla, edes hetken. Ja juu tulinhan mä just kahden viikon "lomalta" lapista, mut ei se ollu vielä mitään. Tarvin pidemmän loman, suunnitelmallisen. Niin, et mun ei tarvi huolehtii yöpaikasta, ei siitä, et riittääkö mulla oikeesti rahat, tai et pääsisin millään tapaa syrjäytymään. Koska nyt oon syrjäytynyt, eikä se tunnu kauheen hyvältä. Ei sillä, ettenkö nauttis ihmisten seurasta, mut välillä vajoon niin alas, etten halua kenenkään näkevän mua siinä kunnossa. Ja toisaalta totta sekin, et ei oo kauhean montaa ihmistä, joiden seurassa haluisin oikeasti olla. Välillä tuppaan itseni seuraan, jossa en haluaisi olla, mut pakko se on välillä kotoakin poistua.

Mun elämä tuntuu olevan yks kaaos. Pitäis varmaan kerätä itteni kasaan, mut se on tosi vaikeeta. Uskomattoman vaikeeta. En tiedä, mistä ja miten alottasin. Kaikki tuntuu vaan niin helpolta kotona koneen ääressä. Ihmiset on tavotettavissa, just sillon kun itsestä tuntuu. Ja jos ei jaksa just sillon, niin voi tehdä jotain muuta. Mut kyllä se sosiaalinen elämä kärsii, ja sosiaaliset tilanteet alkaa jollain tapaa olemaan haasteellisia. Jotenkin vaan tää pettymysten jatkumo on saanu mut "laiskistumaan" ja nyt taidankin antaa elämän viedä mua minne haluaakin viedä. Mulla ei oo valtaa sanoo siihen nyt mitään. Enhän mä tiedä, mitä mä haluan. Kaikista pahinta on se, et mulla on älyttömästi "salaisuuksia". Ne on vaan arkoja asioita, joista en uskalla puhua. Ja se tuntuu ahdistavalta, etten edes äidilleni pysty kertomaan tuntemuksistani ja siitä, kuinka hukassa oikeasti olenkaan.

Mä toivon, et seuraava mun siirto elämässä on kohti parempaa ja osaan kerrankin tehdä oikean ratkasun. Virheitä tässä on tullut jo tehtyä niin, et voisin vaikka vajota maan alle. Virheistä oppii, pidetään se mielessä, jos vaikka edes vähän suun kulmat alkais kohoomaan ylöspäin. Ei saa olla liian itsekriittinen. Mut mä olen. Parempaa huomista odotellessa.

Tubefiiliksiä

Vahvuus on heikkous vai toisinpäin?

Taas vaihteeks oon rikki, poikki ja väsynyt. Mikään ei innosta ja mikään ei tunnu hyvältä ja oikeelta. Musta tuntuu et oon ihan yksin ongelmieni kans, vaikka mulla onkin ihmisiä ympärillä. Tosin, ihmisiin on joutunu täs viime aikoin pettymään. Ei sillä, et mä ite olisin neiti virheetön ja täydellinen. On vaan joutunu kyseenalastaa ihmissuhteita ja omaa elämäänsä, et mitä mä oikeen touhuun. Mut mikään ei tunnu hyvältä ratkasulta. Osa mun hyvistä ystävist on unohtanu mut. Ja nyt ei oo kyse siitä, et en olis vaan soitellu niille. Päinvaston, ei mun viesteihin enää jossan vaihees vastattu ja puhelimessakin kun puhuttiin, vastaukset oli "katotaan nyt" ja "ehkä ens viikolla", eikä mitään kuulunu. Vaikee rakentaa uusii ystävyyssuhteita edellisten tilalle, kun hyvii kavereitakin on harvassa.

Mä en vaan kykene ymmärtää tätä tilannetta, ja tuntuu, ettei oikeestaan ketään osaa auttaakaan mua. Tai ymmärrä. Mä haluan olla yksin, koska en haluu, et ketään näkee mua täs kunnos. Kuitenkin samalla toivosin, et mulla olis ees joku, jonka vieres mä oikeesti uskaltasin itkee, puhua ja surra. Mut mä oon tottunu esittää vahvaa, ja se saa mut tuntemaan oloni luovuttajaks, jos näytän pahan oloni. Se on väärin. Mut kiusaaminen jätti arvet, sekä nykyset kaverit, joiden kans yksinkertasesti näistä asioista ei puhuta. Siinä seurassa pidätetään itkua ja esitetään positiivista. Ihmiset on niin suppeakatseisia. Jotkut saa ihan hirveen paniikin, kun näkee itkevän tytön. Ja se vasta onkin ahdistavaa, kun joku hääsää ja touhottaa. Mä en tykkää siitä et mun oloon kiinnitetään huomiota. Niin et voin vaan itkee ilman kysymyksiä siitä, mistä se johtuu. Koska mä puhun, kun puhun.

Mä tiedän etten oo heikko. Musta vaan tuntuu, et oon yrittäny olla vahva liian pitkään. Oon vannonu itelleni, et mitään syömishäiriötä ei ole, ja iloseltahan mä vaikutan, et ei masennustakaan. Oon hymyilly väkisin ihmisten edessä, koska en kestä sitä kysymystulvaa. Oon ryypänny pahaan olooni, jotta mä voisin edes joskus olla ajattelematta mitään. Mut aamulla karu totuus iskee mahasta suun kautta wc-pönttöön; sä oot Katja vitun heikko.

Mun pitäis ehkä yrittää tosissani osastolla oloa, mut mä en vieläkään koe, et se auttas mua. Joutusin muiden masentuneiden ja hullujen keskelle, ja ties mitä ajatuksia ne mun päähäni iskis. Ja en tiedä olisko ne kauheen mahtavaa seuraa miettien tulevaisuutta. Mä oon ihan hukassa, joku urhea vois nyt pelastaa mut hädästä..

What & why?

Se mikä ei tapa, vahvistaa - mut se mikä tappaa, nii onko se kaiken arvosta? Onko teiniangstaus oikeesti niin noloa? Miks ihmiset on niin ennakkoluulosia? Miks pitää vittuilla ja kiusata? Onks hienoo olla sanavalmis kovis ja kokee olevansa muiden yläpuolella? Miks pitää mennä massan mukana? Miksei ihmiset uskalla olla erilaisia? Miks media pitää anorektikoita normaalin kokosina? Miksei nuoria osata ymmärtää? Miks lokeroidaan ihmisiä? Miks tytöt/naiset käyttää meikkiä? Mihin on kadonnu ihmisten älykkyys?

Kohti pelottavaa tuntematonta

Miten elämä välil tuntuuki, et se tekee takapakkii. Joutuu miettii mitä haluaa, uudelleen ja uudelleen. Ihan kun olis kadottanu hallinnan itteensä. Alamäkee alamäen jälkeen, eikä tunnu et helpottas lainkaan. Kouluki alkas pia taas, mut tuntuu jotenki siltä et musta ei oo siihen. En mä luovuta, meen sinne, koska tiedän et sit alkaa helpottaa. Oon luovuttanu liian usein monen asian suhteen, vaikka mul olis mahdollisuudet vaikka mihin. Miks mä teen niin? Eikä se johdu saamattomuudesta tai laiskuudesta, vaan siitä epävarmuudesta, et mä en tiedä mitä haluan. Haluisin voida alottaa uuden elämän ja unohtaa vanhat jutut, mut se on vaan mahdotonta. Vai onko? Mun pitäis oikeesti alkaa käydä jossain juttelemas näistä, jollain ammattilaisella. Terapeutti ei oikeestaa voi tähän asiaan vaikuttaa eikä osaa auttaa. Surullista. Mun pitää nyt koittaa vaan selvitä elämästä ja koittaa saada itteni kuntoon. Jos oon palasina ja tulevaisuus näyttää toivottomalta, jossain on vika. Ehkä vieläkin sairastan masennusta? Pitäis alkaa puhuu ihmisille, et ne tietää missä mennään..

Tää tyär jatkaa elämönsä pohdistelua ja palaa toivottavasti pian takaisin uusien suunnitelmien kera.