Vaikka kaikki kaunis murtuu
Oot aina siellä minne meen
Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
Mut mä tahdon vapauteen
Taas yks astetta rankempi päivä takana. Jollain tapaa ehkä kuitenki iha hyvä päivä. Mä oon vaan jotenkin ihan älyttömän hämmästyny siitä, et joku oikeesti tosissaan lukee tätä ja oikeesti lähes tulkoon tietää siks kaiken musta, mitä nyt oon siis tietty kertonu täällä. Tuntuu ihan hassulta. Alotin kirjottamaan tätä, koska edellinen blogi tuntu ihan turhalta eikä siitä tuntunu tulevan mitään, mut tästä on syntyny sellanen oma rauhottumishetki itelleni. Saan kelailla kaikkee itekseni ja tän kautta oon löytäny vastauksen moneen ongelmaan. Keskityn hetken aikaa oikeesti itteni silmäilyyn ja opin tuntemaan itteni paremmin. Mut vielä se, et joku muukin lukee näitä ja "oppii tuntemaan mut" tuntuu ihan älyttömän jännältä. Tietysti kiva juttu, tottakai. Ja varsinkin kiitos kommenteista joita ootte laittanu, ne on piristäny mua ihan älyttömästi.
Aina kun suunnittelen blogiin kirjottamista, mulle syntyy jonkinlaine mielikuva siitä. Vähän niinku sellanen, et täällä mulla on ihan oma porukka tai sillain. Sitä on vaikee selittää. Vaikka mun kaveritkin lukee tätä. Ehkä se on siitä, et mä en aina puhu näistä jutuista ihmisille, jos vaikka kavereiden kans hengaillaan. Ehkä se liittyy siihen, et piilotan helposti pahan oloni.
Mä oon edelleenki ihan hukassa. Mä en tiedä mihin mun elämä vie. Odotan vaan parempaa huomista, ja sitä et joku pelastaa mut hädästä. Hitto mä sanon, pitäis oikeesti koittaa vaan laittaa elämä kuntoon ja lopettaa tää säälittävä laiskottelu. Vai onks tää sitä? Mä palaan vielä ehkä huomenissa, jatkamaan pohdiskelua. Prkl, et tuntuu paskalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti