"Rest in peace, daddy"

Selailin vanhaa blogiani ja löysin seuraavan tekstinpätkän. Se on varmaan pisin, mitä oon koskaan kirjottanu blogiin. Ja koskettava. Ei siis mitään lisättävää. Nyt isän kuolemasta on kolme vuotta.

Kirjoitettu torstaina 22. maaliskuuta 2012

"Rest in peace, daddy

Anteeks mun kielioppini ja murteeni käyttö. Annan tekstin vaan valua ulos, koska mulla on tunne, et haluan puhua nyt just tästä.

Isä oli aina ollu mulle se joka tsemppaa, rakastaa ja auttaa. Vaikka asuin äidin luona, soittelin isälle ja kävin moikkaamassa sitä. Rakastin eniten isän hymyä. Se poti masennusta ja olin onnellinen, et sain sen hymyilemään. Sillä oli aina hauskat jutut, ja se osas heittää läppää just hyvään kohtaan piristääkseen mua tai muuten vaan saadakseen mut hymyilee. Vaikka sillä oli ongelmia, ei ne paljon sitä häirinny. Se jakso aina vaan kuunnella ja nauraa mun kanssa.

Kuitenkin vuosi ennen sen kuolemaa, aloin tuntemaan, et vaikka se jaksaa nauraa, niin kaikki ei ole hyvin. Olin silloin muissa maisemissa, joten pääsin kotiinkin vain pari kertaa kuussa. Saattoi kulua parikin kuukautta etten käynyt katsomassa isää. Koska en halunnut nähdä sitä huonona. Aloin stressaamaan isän kuntoa, soitin mummulle päivittäin, ja kysyin, et onko iskällä kaikki hyvin. Isälle soittaminen tuntu koko ajan vaan hankalammalta, kun pelkäsin sen olevan humalassa tai muuten vaan huonossa kunnossa.

4 kuukautta ennen isän kuolemaa en soittanut enää niin usein, vaan itkin yksinäni, et mihin tilanne mahtaa johtaa.. Ylipaino, masennus, mahdollinen alkoholismi ja epilepsiaepäily.. Tieto satutti mua vaan enemmän. Usein sain isältä viestejä, kun se oli humalassa. En antanut sen vaikuttaa. Silti se oli mun isä, ja mä rakastin sitä yli kaiken. Sisimmässäni kuitenkin mua sattu, ihan järkyttävästi. Tiesin et tota menoo siitä ei tuu mitään ja et ei se selvii tolla linjalla. Mä olin tosissaan huolissani.

Olin suunnitellut kesällä käyväni isän luona useemmin ja soittavani sille. Se ei kuitenkaan toteutunut. Olin viikon verran kotona, soittelin isälle ja kerroin kuulumisia. Isä oli sillon kaverinsa kanssa, ja kyseli sivustosta josta kerroin aikaisemmin. Kyseessä oli eräs sivusto, jossa voi laulaa karaokea. Kerroin lisäinfoa, ja naureskelin, et eihän iskä ikinä tykkää laulaa. No tietenkin laulusta kiinnostunut oli iskän kaveri. Tämän jälkeen lähdin taas pois kotoa pariksi viikkoa.

Heinäkuun 3. päivä oli sunnuntai. Olin tulossa kotiin ja lähetin isälle viestin, että olen tulossa kotiin ja soitellaan. Tiistaina mulla oli 17 v. synttärit tiedossa, ja ajattelin mennä silloin isän luona käymään. Maanantaina sitten suunniteltiin kavereiden kanssa, mitä tehtäisiin tiistaina. Mummu soitti kolmelta, kun olin kavereideni kanssa aivan isän asuinpaikan lähellä. Mummu kuitenkin sanoi, että kertoisi myöhemmin, ja sanoin asian olevan ok. Menin tästä sitten kotikulmilleni tapaamaan paria muuta kaveria.

Menin yhdeksän aikaan kotiin ja äiti odotti mua vastassa ovella. Mä tiesin jo sillon et jotain on tapahtunu, koska sillä oli ihan märät silmät. Mä sanoin äidille, et kaikki on hyvin, halasin sitä ja kysyin mikä on. Sitten se kerto mulle, et isä on kuollu. Mun sydän pomppas kurkkuun ja en voinut itkeä, liikuttaa lihastani tai sanoa mitään. Seisoin vaan paikallani, kun äiti itki. Sitten se jatko; mummu olis kertonu mulle sillon päivällä puhelimessa, muttei se ollu pystyny. Isä ei ollu vastannu sunnuntaina puhelimeen ja mummu oli menny kattoon sitä maanantaina. Se oli sohvalla ollu makaamassa, ihan elottomana. Vasta viiden minuutin jälkeen aloin itkeä niin lujaa etten saanut sanottua sanaakaan, kaikki mitä päästin suustani, oli pelkkää muminaa itkun keskellä. Halasin äitiä ja sanoin, että lähden takas kavereideni luo. Äiti myöntyi, mutta sanoi, että mun pitäis ilmottaa ittestäni.

Pihasta lähtiessäni soitin kavereilleni, jotka olivat ihan kulman takana. Kerroin mitä on tapahtunut sen verran mitä itkustani pystyin ja he olivat tukenani. Istuimme koulun portailla, he hakivat paperia ja lohduttivat. Pistin välillä äidille viestin, et kaikki on ok. Istuttiin siinä pitkän aikaa, kunnes tunsin halua päästä kotiin. Kotona menin suihkuun ja seisoin suihkun alla varmaan valehtelematta puoli tuntia. En kyennyt liikkumaan, silmiä särki, päähän sattui ja tuntui, että maailma olisi kadonnut jalkojen alta. Myös se sattui, etten ollut puhunut isän kanssa kahteen viikkoon, eikä se edes ollut saanut mun viestiä, jonka sunnuntai-iltana lähetin. En nukkunut sinä yönä silmäystäkään. Aamuyöllä neljän aikaan laitoin mummulle viestin, olisiko hän hereillä. Onneksi oli ja soitti mulle. Juteltiin pitkän aikaa. Itkettiin ja naurettiin yhdessä. Mä en ymmärrä, miten mummu silloin pystyi olemaan niin voimakas. Mä olin niin sirpaleina ja mummu yritti auttaa parhaansa mukaan. Kuten vieläkin se tekee.

Hautajaisista en muista mitään muuta, kuin sen, että itkin, itkin, itkin, itkin ja itkin. Tuntuu kuin se koko tapahtuma olis filmiä, joka pätkii ja välillä näkyy huonosti. Oon kuitenkin kiitollinen, et niin moni oli tullu sinne, meidän tueksi. Ja muistan kuinka hymyilin mummulle, kun se anto koko ajan mulle paperia, kun ei omat riittäny. Ja kiitos tietysti äidille, joka anto mulle paperia mukaan, kun se ei ite kyennyt tulemaan. Ilman sitä mulla ei olis ollu nenäliinojakaan.

Muistotilaisuudestakaan en muista paljoa. Sen muistan, kuinka Suski esitti Pasin kanssa Jope Ruonansuun Kesäyön enkelin veljelleni ja minulle omistettuna. Kiitos Susanna, olet ihana.

Edelleenki tänä päivänä oon ihan rikki. Siitä on nyt vuosi ja 9 kuukautta, enkä vieläkään ymmärrä menetystä. Edelleenkin odotan isältä soittoa, ja välillä luulen näkeväni sen kaupungissa kävelevän vastaan. Välillä mulle tulee olo, et mun on pakko saada muistella isää. Kerään kaikki kuvat pöydälle, mitä mulla on isästä, ja sytytän kynttilöitä. Yleensä myös hyräilen Kesäyön enkeliä, koska se on niin tilanteeseen sopiva. Rakastan isääni edelleen, eikä mikään tai ketään tule meidän väliin. Ei edes taivas tai pilvet. Paitsi, jos se istuu pilven päällä.

Tämä aihe tuli mulle mieleen, kun kävin mummuni luona tänään. Se oli löytäny kasetin, johon oli tallentunu isän ääni kun se oli joku parikymppinen. Mummun kanssa kelattiin sitä edes takas ja molemmilla tuli tippa linssiin. Oli se niin ihana kuulla iskän ääni, vaikkakin kuulosti aika jännältä mun korvaan.

Ei muuta kuin kohti uusia satamia, sitä iskäkin haluis. Josta tulikin mieleen, että iskä tykkäs veneilystä."