Askel onnellisuuteen

Joidenkin asioiden yli on vaikee päästä, mut kun vihdoin siinä onnistuu, se palkitsee. Vuosikausia kun murehtii menneitä ja rämpii itsetunnon rippeissä, tuntuu ettei siitä pääsis koskaan eroon. Mut kai sitten sanonta "aika parantaa haavat" on tässäkin kohtaa osottanu merkityksensä.

Mun lapsuus oli todella sekavaa. Normaalista arjesta tuli pelottava ja epävarma, kun isä muutti eron takia pois. En muista kauheesti ajasta jollon oltais oltu äidin kanssa keskenään, vaan isäpuoli sitten astu kuvioihin hyvin pian. Pelottava uus ihminen, joka oli ilkee ja väkivaltanen, jota äiti niin suuresti rakasti.. Siitä turvallisesta kodista tuli pelottava ja jännittävä paikka. Äidin ja isän välillä seilaaminen sai tuntemaan olonsa kodittomaksi. Lapsihan menee ihan sekasin. Koulussa kiusataan mielenterveysongelmien takia (kyllä, niitä varmasti oli jo eskarista lähtien), kotona saa pelätä huutamista ja väkivaltaa ja isän luo kun pääsee, siellä ei olla kun maksimissaan viikonloppuna. Jos vaan olisin tienny sossusta nii olisin kyllä päässy irti helvetistä. Mut jouduin vaan kärsimään.

Vuodet kulu, mua edelleen kiusattiin, koska olin outo ja tein huonoja päätöksiä, koska olin hukassa, ilman turvasatamaa. Kukaan ei kuullut hätää, vaikka hätä oli kova. Kotona huudettiin, lukittiin huoneeseen jos leikki liian kovaäänisesti, heitettiin esineillä jos aamulla päätti leikkiä pikkusisarusten kanssa kun muut nukku.. Aivan käsittämättömiä asioita aikuselta ihmiseltä. Siinä samassa kun en tiennyt miten ihmisen kuuluis olla, kun kaikesta rangaistaan, ihmiset koulussa hyljeksi, enkä löytänyt oikeeta paikkaani. Etsin vaan ensimmäisiä asioita joissa sain yhteyttä ihmisiin, aloin olemaan liian epätoivonen. Ajauduin huonoihin porukoihin, koska koin, et siellä välitetään musta enemmän kun missään muualla. Sain ystäviä, vaikka ne ei ollukkaan parhaita esimerkkejä. Kaiken päälle ainoa ihminen johon luotin, isä, kuoli pois.

Tästä seuraa vastaanottokotia, psykiatrista sairaalaa, huostaanottoa... Vaikka täytin 18 ja muutin omaan asuntoon, kärsin järkyttävistä ongelmista edelleen. Vuodet vieri siitäkin, muutamia psykiatrisen jaksoja ja paljon masennusta ja ongelmia..  Kuin onnen kaupalla, pohjalla rämpimisen hetkellä tuli ihminen elämään, joka nosti ylös ja opetti mitä rakkaus on. Muutin rakkauden perässä 300 kilometrin päähän, ja tää on ehkä parhaita päätöksiä mitä oon ikinä tehny. Ero äidistä, ihmisistä, muistoista.. Se kaikki irtaantuminen siitä anto mahdollisuuden uuteen alkuun. Nyt oon oon onnellisempi kuin koskaan, kaukana kaikesta pahasta ja pelottavasta. Opiskelen alaa, johon halusin jo nuorena. Asun ihanan miehen kanssa. Ei tarvi pelätä mitään, tiedän olevani turvassa.

Blogiin en kauheesti kirjottele, mut koin, et tää piti päästää ulos. Täältä löytyy paljon menneitä kirjoituksia ja niistä kyllä näkee kuinka kurjaa on elämä ollu viime vuosina. Kiitän kaikkia, jotka on ollu paikalla sillon ku oon rämpiny ja sillon, kun oon noussu suosta. ♥

Toinen todellisuus

Yksin kotona olemises on se hyvä puoli, et on suojassa kaikelta vääryydeltä. Toki internetin julma ja karu maailma voi puskee ihmisen aikamoiseen ahdinkoon, mut selaimen voi aina sammuttaa, ja sulkee ittes ulos siitä. Kotona on turvallinen olo, voin olla täysin oma itseni, näyttää miltä haluan, syödä mitä haluan ja tehdä mitä haluan, joutumatta miettimään muita ihmisiä. Pelkkä tiskaaminen yksin voi olla rentouttava kokemus. Eikä ole kyse siitä, et vihaisin ihmisiä tai et en vois nauttia seurasta, mut oon vaan saanu kokee ihmisen voiman- kuinka paljon paskaa voi yks ihminen saada aikaan. Niin pienistä sanoista ja teoista rikoksiin asti. Kukapa ei? Ihmiset vaan käsittelee ja kokee asiat eri tavalla. Mä en tiedä millä tavalla mä käsittelen asiat suhteessa toisiin, mut jossain määrin herkemmin. Tai ehkä vähän enemmänkin

Sosiaalinen oon ollut aina ja tykkään olla ja jutella ihmisten kanssa. Joskus kuitenki ihmisestä paljastuu se puoli, joka muistuttaa mua niistä itsekkäistä ihmisistä, ja haluun vaan paeta koko tilannetta. Koska en koe vieläkään pärjääväni muille, vaikka tilanteesta olenki aina kärryillä. Vinkuminen, vänkääminen, vihamielisyys.. Mä en vaan kykene myöntymään tilanteeseen, vaikka siinä ei olis mitään pahaa. Pelkään, et jotain pahaa tapahtuu, niinku aina ennenkin.

"Tiedän, et tässä porukassa viimeks mulla oli ulkopuolinen olo, joten varmasti on tälläkin kerralla. Mielummin jäisin kotiin, ettei mun tarvis taas kohdata turhia negatiivisia tunteita. Vika on kuitenkin vaan mun päässä, ei siinä miten muut käyttäytyy tai mitä ne on. Ne on varmasti ihan kivoja."

Monien vuosien kiusaamiskokemukset ja muut "alemmuuskompleksit" on saanu mun itsetunnon siinä määris romahtamaan, et oon aina se kakkonen. Ei väliä, kuinka paljon rakastasin itteeni, en kuitenkaan kykene asettamaan itteeni tasapainoon muiden ihmisten kanssa. Itteni hyväksyminen on ollu rankkaa ja tuloksetonta. Ristiriita tässä on se, et mua ei kiinnosta muiden mielipiteet. Pukeudun ku maalaisjuntti ja en muista harjata hiuksiini lähties ulos ja syön muutenki ku sika. Joku iskee silti tuol takaraivossa- joku on aina parempi. Kaikessa. Luotto omiin kykyihin on hukassa ja muutenkin luotto oman itteni hyvyyteeni. Viimeaikoina oon oikeesti miettiny, miks mun tarvii pelätä kaikkee? Siltä se ainaki tuntuu. Sanotaan, et pelkojen kohtaaminen helpottaa. Mut kun mä en tiedä mitä ne pelot on, ja aina ku yritän kohdata niitä, ne vaan pahenee entisestään. Paniikkioireet on ihan arkipäivää.

Mä vaan en tiedä mitä mun pitäs sanoo tai tehdä. Mun päässä tapahtuu päivittäin sellast sopan keittelyy, et välillä ei oo romahdus kaukana. Mä en haluu huomioo, mä tykkään olla näkymätön, mut ku en aina haluis pakottaa itteeni olemaan näkymätön. Haluisin olla rohkeempi ja pystyy uskoo itteeni. Haluisin olla itsevarmempi, vahvempi. En kokee olevani halpa kopio itestäni. Uutta on vaikee rakentaa vanhan päälle, jos ei vanhaa pura ensin pois.

Asiasta vaikeneminen ja sen häpeäminen on ollu ehkä suurin kompastuskivi vuosien varrella. Nyt siis tän myöntäminen muulle maailmalle on suuri ponnistus, ja toivon, ettei mun tarvi katuu tätä. Sen mä tiedän, pelkään sitä, et jos valokiila osottaakin muhun- mitä sit tapahtuu? Mä haluun vaan olla näkymätön. Kuinka onnettomalta, yksinäiseltä ja syrjäytyneeltä mä vaikutan muusta maailmasta? Vaikutanko mä pakko-oireiselta, epäsosiaaliselta ja itsekkäältä ihmiseltä? Mut kun mä oon kaikkee muuta, mussa on niin paljon hyvää! Mut miksen mä vaan kykene kasaamaan itteeni ja näkemään sitä? Mä tiedän et mä oon jossain, mut missä? Miten mä löydän itteni? Mistä mun pitäs alottaa?

Tarvin navigaattorin,

Katja

Uudelleensyntyminen

Siitä on nyt vierähtänyt jokunen tovi, kun oon viimeks kirjottanu kirjaintakaan blogiini.. En missään vaiheessa päättäny lopettavani, oon vain kaivannu aikaa itselleni sekä elämälleni. Kun katselee muutamii blogitekstejä takaisinpäin, on mieli ollu suhteellisen pimee ja ankee. En oo voittanu ongelmiani, kaikkia niistä, mut oon vahvistunu ja tunnen itteni nyt hieman paremmin. Moni asia on muuttunu jo pelkästään muutaman kuukauden sisällä, miettimättä mitä kaikkee on ehtinyt tapahtuu vuodessa. Ajatusten purkaminen täst kaikesta ei oo helppoo, mut tulin tänne sen tekemään, ihan vaan seuratakseni oman hyvinvointini paranemista sekä antaakseni ajatuksiini ulos niistä kiinnostuneille ihmisille.

Vuosi sitte tilanteeni oli aikalailla tämä; ei töitä, ei koulutusta (tosin olin just saanu järjestyksenvalvojan kortin) ja elämäni painottu ystäviin ja parisuhteeseen.. Taloudellisen elämän suunnittelu ja toteuttaminen oli haastavaa sekä työpaikkojen ettiminen ja haastatteluissa käyminen ei tuottanut tulosta. Olin monta kertaa vuoden aikana hukassa ja totaalisen pohjalla, koska koin olevani yhteiskuntakelvoton, osaks myös sen takia, et monet ihmetteli saamattomuuttani. Hain aktiivisesti töitä, kävin todella useissa haastatteluissa, kirjoitin todella monta hakemusta, enkä silti saanu työpaikkaa. Ainoa työpaikka johon pääsin (aikasemmin), oli lehtien jako, jossa saa painaa pää kolmantena jalkana koko yön tienataksee tarpeeks. Kouluun en halunnu lähteä, koska en todellakaan tienny mitä haluun tehdä. Kävin monet tunnemyrskyt, koskie omii ongelmiani, parisuhdettani, ystäviini ja perhettäni. Vaikka tilanteet on ollu vaikeita, oon niistä jostain kumman syystä aina selvinny.

Siirrytään pikakelauksella tähän päivään. Opiskelen lähihoitajaks todella upeen ja tsemppaavan ryhmän kanssa. Alotin koulun alettua harjoittelun erääs työpaikassa, jonne jäin töihin myös harjottelun jälkeen, ja jossa oon edelleen. Jatkan syksyllä harjottelua samassa paikassa. Joten summa summarum: opiskelen ja mulla on työpaikka. Suuri muutos viime vuoteen. Muu elämä on kuitenkin vuorostaan heikompana. Melkein 2 vuotta kestäny parisuhteeni tuli tiensä päähän, ja tuntuu, et tänäkään kesänä en ole yhtä ainutta kunnon kesäpäivää viettäny ystävie kanssa. Mut vielä ehtii. En tiedä, oonko ihmisenä paljookaan muuttunut. Toki töiden kautta tullu paljon vastuullisemmaks. Upee fiilis, kun vihdoinki saa kokee voivansa hallita omaa elämäänsä edes jollain kantilla. Pitkän parisuhteen päättymine ei tietenkään ollu mukavaa, mut oon ilonen, koska voidaan edelleen olla ystäviä ja toistemme tukena.

Yks iso asia mun elämäs on tapahtunu, oon löytäny ystävän Ruotsista. Pelaataan samaa peliä ja törmättiin siellä. Ajatuksena ei ollu rakentaa näin vahvaa ystävyyttä, mitä tästä on aiheutunu - ollaan juteltu päivittäin. Näen siinä itteni ja jotenkin tuntuu helpolta puhuu kaikesta kun toinen tietää mistä puhun. Tää kaveri kävi täällä kesän alussa ja nyt kävikin niin, et lähden sinne muutaman viikon päästä kahdeks viikoks rentoutumaan. Todellakin tarviin lomaa ja tää on vielä enemmän ku pelkkä loma. Ollaan puhuttu tän kaverin kans, et se muuttais tänne asumaan. Olishan se omanlaisensa kokemus ja vielä hauska sellanen. Olis tosi kiva juttu, et niinkin hyvä ystävä vois olla enemmän läsnä mun elämässä. En toki yhtään haluu vähätellä muita ystäviini.

Vaikka mulla onkin edelleen omat ongelmani, tunnen itseni vahvemmaks. Jotenkin ihmisten ymmärrys on vaikuttanu siihen; asioiden yli on helpompi päästä, kun ne voidaan hyväksyä. Ehkä se, et elämän saa takas tasapainoon helpottaa, ei tuu niin suuria heittoja mielialoissa. Tässä kuitenkaan mitään syytä ole vaipuu epätoivoon, mulla on asiat todella hyvin nyt verrattuna viime vuosiin. Syrjäytyneenä ja "yhteiskuntakelvottomana" ei oikeen osannu nähdä tulevaisuutta kovinkaan positiivisesti. Sitten ku lisää siihen vielä kaikki mahdolliset paniikkioireet, masennuksen, syömishäiriöt jne. Oon ilonen, et oon vihdoin saanu itteni nostettuu siitä kurasta ja alotettuu elämää elämääni.

Blogin nimi on käännettynä hetki itselleni. Ja tää on ollu koko ajan blogin ajatus. Vaikka suurimmat ongelmat on kumottu, ei se tarkota sitä, ettenkö vois jokapäiväsistä suruistani ja iloistani tänne tulla kertomaan. Ja koitankin jatkossa olla aktiivisempi. Kiitos, että ootte ollu mukana kaikki nää vuodet. Tänne kirjottaminen on tehny yllättävän paljon hyvää mun terveydelle - kirjottaessa joutuu vähän ajattelemaan ja tekemään työtä.

Kiitos ja kumarrus,
Katja

Avautuminen

Joskus vaan tuntuu siltä, et oon hukannu itseni ja valmis luovuttamaan. Kuulostaa säälittävältä, naurettavalta ja todella masentavalta. Siinä vaiheessa, kun ei saa silmiäs auki päivän itkemisen jälkeen, totuus vaan iskee päin näköä - kirvelynä. Hyvä leffa, lohdutusherkkuja ja lämmintä kaakaota. Ei poista itkua, mut empä ainakaan häiritse naapuria säälittävällä rääkymiselläni.

Yleensä koen tuskasia tunteita taloudellisten tai sosiaalisten asioiden takia. Mut kyllä ne itseä koskevat, pelottavat tunteet, on musta kaikista pahimpia. Kun tiedostaa tunteensa ja tapansa toimia tiedostamissaan ongelmatilanteissa, syntyy pulma. Tai enemmänkin syntyy ajatus, miks toimin näin, vaikka voisin toimia toisin? Tunteet ohjaa käyttäytymistä, mut joskus pitäs osata ajatella myös itseensä. Joka taas on mulle ongelma. Joka on kaiken alku ja juuri. Ja joka aiheuttaa mulle suurta tuskaa, koska tiedostaessaan sen, sitä ei voi olla tiedostamatta ja puuttumatta siihen. Joka taas vaikuttaa siihen, et teen joskus jopa väkisin muutosta, koska haluun muuttua. Mut ajan itseni vaan pahemmin nurkkaan. Mä oon paljon yksin, mä tykkään omasta seurastani. Voisin syyttää ihmisiä siitä, et mun annetaan jäädä kotiin syrjäytymään, mut se on mun oma päätös. Teen sen mielelläni. Voisin syyttää monestakin muusta asiasta muita ihmisiä, mut en halua. Mä osaan sen kyllä tarvittaessa silti tehdä.

Oon sekava, tiedän. Kello on kolme yöllä. Hauskaa, et tänäänkään (tänä dramaattisena päivänä) en edes oppinu mitään uutta, en saanu valaistumista, en kokenu tunnelukkojen aukeevan.. Se oon vieläkin vaan mä, säälittävä Katja turvonneiden silmiensä ja järkyttävän minäkuvansa kanssa. Ehkä mua odottaa pelastus, ehkä ruohojumala pelastaa mut ja sisustaa mut uudelleen sisäsesti ja ulkosesti ja jakaa tällä kertaa paremmat kortit (KIITOS) ja antaa mulle mahdollisuuden loistaa. Joo ei. Mulla on vaan tää kuranen tie kuljettavana, kuka kulkee mun kanssa? Niin, siinäpä vasta kysymys.

Paskassa räpiköiden,
Katja

Ps. En mä oo pohjalla.

Weak

Hassuu sinänsä, et ennen olin useiden ihmisten ympäröimänä ja kuuluin moneen eri kaveriporukkaan - nyt mulla on pari ystävää. Toki, laatu korvaa määrän. Kuitenkin, oon huomannu muutosta tilanteessa, ja tästä oon jauhanu jo vaikka kuinka monesti, tiedän.

Suurin syy ympärillä pyörivään ihmismäärään on ollu se, et oon kiltti, sosiaalinen, empaattinen, hyvätahtonen.. Oon aina ollu sellanen, et oli syy mikä tahansa, lähen kävelemään vaikka -30 asteen pakkaseen keskellä yötä. Tämä oikeestaan siks, et kiusaamisen takia olin todella yksinäinen, ja olin valmis tekee kaikkeni niiden ihmisten eteen, jotka piti mun puolia. Ja sit ihmiset oppi käyttään sitä mua itteeni vastaan. Peruskaava, esitetään ystävää niin kauan, ku musta hyötyy jollain tapaa, ja sen jälkeen kadotaan. Todella lapsellista, eikä siitä loppupeleissä taida toinenkaan osapuoli edes pitkälle hyötyä. Ikävää sinänsä, kärsin edelleenkin hyväuskosuudesta ja sinisilmäsyydestä. Mun on vaikee sanoo suoraan asioita, koska en oo varma siitä, et onko vika mussa vai toisessa. Toki jos mä uskallan, jos tilanne vaatii.

Sinänsä ikäviä tilanteita mulla on ollu paljon viime aikoina. Onneks paniikkikohtauksia ei oo ollu enää niin paljon/usein. Vaikkakin tuntuu, et ne olis lisääntymään päin. Toki elämäntilanne (stressi) vaikuttaa asiaan. Ja tuntuu pahalta huomata karsivansa entistä enemmän ihmisiä ympäriltään. Jotenkin sosiaalisen epäsosiaalisella tavalla alkanu ahdistaa jotkut, ei mieti kun omaa nokkaansa tai sit kohtaamiset on aina omasta mielestä todella kiusallisia ja epämiellyttäviä. Ehkä mä löydän jälleen itteni neljän seinän sisältä sulkien kaiken sosiaalisuuden ulkopuolelle.. Mut ei, pidän kiinni lujaa siitä mitä mulla on. Pelkään vaan luottaa enää, tuntuu et ihmiset vaan yks toisensa jälkeen puukottaa selkään ja vielä luulee sen jälkeen voivansa hyötyä jotenkin mun ystävyydestäni. Ehei, loppu nyt.

Mitä noihin paniikkioireisiin tulee, jokseenkin pelkään myös itteeni. Tavallaan menneisyyteen kattoessa tulee pelko siitä, et jos menetän hallinnan itteeni, jos mun psyyke ei kestä enää ja joskus mä teen jotain typerää jollekin tai itelleni. Pitäis kai hakee apuu ajoissa, ennen ku tarvis olla aidosti peloissaan. Minun tai kenenkään. Mut avun hakeminen on vaikeeta, kun ei mun terapiasta oikeen oo tullu mitään ennenkään, niin en jaksais uskoo sen auttavan nytkään. Aina jotenkin sitä on vaan pitkittäny siihen asti, et on ollu mentävä jo päivystykseen ja mahdollisesti osastolle asti. Kuulostaa jotenkin radikaalilta, mut mun elämäni on ollu aina tällästä tunteiden ja tilanteiden vuoristorataa. Ja vielä oon hengissä joten.. Saan olla ylpee itestäni.

Energia on ihan loppu, ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Tarvii happee.

Älä sano mitään

Ahdistaa kaikki. Jokaikinen liike, hengähdys ja katse. Kysymykset on ku viiltoja sisimpään - seinää heitettyjä laseja. Mun psyyke on äärirajoilla, mä en tiiä ketä mä ees olen. Mut mitä mun pitäs tuntee? Tai miks edes tunnen? Vai tunnenko?

Mä en kestä sitä, et ihmiset näkee mun sisälle. En kestä, et joudun olemaan ihmisten ympärillä. Sosiaaliset tilanteet ei varmaan koskaan ollu näin pelottavia. Ja niit on helppo paeta. Tiedän olevani loistoystävä peruessani viime tingassa reffejä, ollen mitä rasittavin ihminen ja hei, ei mua uskalla viedä kotiinkaan ilman paniikkioireita. Fakta on se, et mä oon vähän (aika pahasti) syrjäytyny nuori (sossupummi), joka haluu vaan sulkeutuu ja olla ihan yksin. Miks? Koska mä oon hakenu töitä, hakenu, hakenu, hakenu ja hakenu. Alan olemaan loppu, toivoton sen suhteen. Tajusin liian myöhään syksyn yhteishaun, se kerkes loppumaan. Nyt oon taas ison kysymysmerkin alla - mitäköhän tällänen itseään markkinoinut ja kokematon (ammattiton) työtön elämälleen tekisi?

Jos unohdetaan työkuviot, mitä mulle kuuluu?

Tää kysymys on ahdistava, saa mut tuntee oloni epämukavaks. Käyn jatkuvasti keskustelua itseni kanssa, koitan saada kiinni punasesta langasta ja löytää vastauksia. Mut oon niin hukassa, en vaan tiedä mitä ihmettä mä teen.

Mä puhun kuitenkin asioista, en salaa mitään. Käyn ihmisten kanssa syviäkin keskusteluja. Silti jotenkin en pääse tästä olosta eroon. Työnnän tietosesti ihmisiä pois sekä sosiaalisten paineiden ja pelkojen takia, et myös tän olon takia. Koen joskus, et muut ihmiset aiheuttaa ahistusta ehkä sanomalla jotain joka aiheuttaa mussa jonkun tunteen, joka taas herättää ahdistuksen.

Tässä ei paljon terapiat auta, tuskin pystyisin käymään sielläkään. Harva ihminen enää saa mut lähtemään edes ulos. Ja kyllä, tiedostan sen ihan itsekin, et on sitä pirteempääkin väkeä nähty.

"Parannusta" odotellessa. Työntäkää ne luonnon teet ja rauhottavanne sit pitkälle sinne persuksiinne.

Särkyvää - käsiteltävä varoen

Ohhoh, siitä on aikaa, kun täällä oon koodaillu. Kuitenkin, viimisimmät kuulumiset? Ihan hyvää. Todellisuudessa hymyn taa on niin helppo piilottaa kipu ja tuska. Ja mä oon siinä hyvä.

Mä oon yksinäinen, vaikka mulla on ihmisiä ympärillä. Oon onneton, vaik pitäs olla onnellinen niistä asioista, mitä mulla on. Muhun sattuu, ja se oon vaan minä, joka satuttaa. Syytän itteeni siitä, et muilla on paha olla. En osaa rentoutuu, työnnän asiat sivuun enkä käsittele niitä. Oon parisuhteessa, mut en tunne mitään.. Mitä? Mä en tiedä kuka mä olen, mitä mä teen ja miks mä tunnen näin. Oonko mä todellisuudes erityisen herkkä kaikelle, liian empaattinen vai syytänkö masennusta, jota mulla ei pitäis olla? Yksinäisyys sattuu. Se, et joutuu avaamaan ite keskustelun ja vielä kertomaan fiiliksistä, on aika ison kynnyksen alla. Mä tiedän, et mun rehellisyys kaataa kysymystulvan mun niskaan, mut oon ainakin rehellinen.

Tavallaan yksinäinen mä en ole, nään ihmisiä ja liikun paljon.. Mut tuntuu, et ei niistä asiosta tuu puhuttua, kun on jotenkin kiire jatkuvasti jonnekkin. Saan 10 minuuttia, sen jälkeen on kiidettävä tuonne ja tuonne, selitäpä siinä sitten vauhdilla, mikäs tänään kiristää. Taas mietin, et onko tääkin vaan omaa vikaani. On niin helppo syyttää itseään, kun kokee jo valmiiks olevansa epäonnistunu ja arvoton. Ja joo, musta tuntuu tälle. Sinänsä mun elämäni tuntuu merkityksettömältä, tulevaisuus toivottomalta. Edes potku persiille ei auta, lennän vaan naamalleni. Sinänsä oon jo tottunu tähän tilanteeseen. Hyväksyn paikkani. En kuitenkaan tiedä miten pääsen tästä yli, tunnen rikkovani itteäni koko ajan enemmän.

Osastohoitoa mä kohta kaipaan..