Vahvuus on heikkous vai toisinpäin?

Taas vaihteeks oon rikki, poikki ja väsynyt. Mikään ei innosta ja mikään ei tunnu hyvältä ja oikeelta. Musta tuntuu et oon ihan yksin ongelmieni kans, vaikka mulla onkin ihmisiä ympärillä. Tosin, ihmisiin on joutunu täs viime aikoin pettymään. Ei sillä, et mä ite olisin neiti virheetön ja täydellinen. On vaan joutunu kyseenalastaa ihmissuhteita ja omaa elämäänsä, et mitä mä oikeen touhuun. Mut mikään ei tunnu hyvältä ratkasulta. Osa mun hyvistä ystävist on unohtanu mut. Ja nyt ei oo kyse siitä, et en olis vaan soitellu niille. Päinvaston, ei mun viesteihin enää jossan vaihees vastattu ja puhelimessakin kun puhuttiin, vastaukset oli "katotaan nyt" ja "ehkä ens viikolla", eikä mitään kuulunu. Vaikee rakentaa uusii ystävyyssuhteita edellisten tilalle, kun hyvii kavereitakin on harvassa.

Mä en vaan kykene ymmärtää tätä tilannetta, ja tuntuu, ettei oikeestaan ketään osaa auttaakaan mua. Tai ymmärrä. Mä haluan olla yksin, koska en haluu, et ketään näkee mua täs kunnos. Kuitenkin samalla toivosin, et mulla olis ees joku, jonka vieres mä oikeesti uskaltasin itkee, puhua ja surra. Mut mä oon tottunu esittää vahvaa, ja se saa mut tuntemaan oloni luovuttajaks, jos näytän pahan oloni. Se on väärin. Mut kiusaaminen jätti arvet, sekä nykyset kaverit, joiden kans yksinkertasesti näistä asioista ei puhuta. Siinä seurassa pidätetään itkua ja esitetään positiivista. Ihmiset on niin suppeakatseisia. Jotkut saa ihan hirveen paniikin, kun näkee itkevän tytön. Ja se vasta onkin ahdistavaa, kun joku hääsää ja touhottaa. Mä en tykkää siitä et mun oloon kiinnitetään huomiota. Niin et voin vaan itkee ilman kysymyksiä siitä, mistä se johtuu. Koska mä puhun, kun puhun.

Mä tiedän etten oo heikko. Musta vaan tuntuu, et oon yrittäny olla vahva liian pitkään. Oon vannonu itelleni, et mitään syömishäiriötä ei ole, ja iloseltahan mä vaikutan, et ei masennustakaan. Oon hymyilly väkisin ihmisten edessä, koska en kestä sitä kysymystulvaa. Oon ryypänny pahaan olooni, jotta mä voisin edes joskus olla ajattelematta mitään. Mut aamulla karu totuus iskee mahasta suun kautta wc-pönttöön; sä oot Katja vitun heikko.

Mun pitäis ehkä yrittää tosissani osastolla oloa, mut mä en vieläkään koe, et se auttas mua. Joutusin muiden masentuneiden ja hullujen keskelle, ja ties mitä ajatuksia ne mun päähäni iskis. Ja en tiedä olisko ne kauheen mahtavaa seuraa miettien tulevaisuutta. Mä oon ihan hukassa, joku urhea vois nyt pelastaa mut hädästä..