Kun ote omasta elämästä on kadoksissa

Oon tosi ilonen siitä, et mun avautuminen on saanu muutaman ihmisen avautumaan, ainakin mulle. Ihanaa huomata, et mä pystyn auttaa ihmisiä. Ja mulle tosiaan saa laittaa viestiä osoitteeseen catezify@gmail.com, tai kommenttiboksiin laittaa spostinsa, ja sanoo ellei sitä kommenttia saa julkaista. Myös blogin Facebook-sivuille voi käydä lykkäämässä viestiä. Skypenkin omistan, mut en viitsi sitä nickiä täällä julkaista. Rohkeesti vaan yhteyttä jatkossakin. Kaikki mitä puhutaan, jää meidän väliseks. Myös oma oloni kohenee jutellessani ihmisten kanssa.

Viime päivinä olo on ollut vähän ailahteleva. Päivässä on ollut varmasti jokaista tunnetta; iloa ja surua, naurua ja itkua, ahdistusta ja turvallisuuden tunnetta.. Se riippuu suurimmaksi osaksi siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mitä ihmiset puhuvat ja miten kommunikoivat. Olen tavallaan vapaa, vapaa tekemään mitä haluan ja milloin haluan. Kuitenkin tuntuu, et edelleenkin on painava pallo kiinni nilkassa, ja sitä on vaikea irrottaa. Haluisin ihan älyttömästi lomalle. Jonnekin, jossa voin keskittyä täysin itseeni. Ilman rahahuolia, ihmissuhdelonkeroita, unirytmin sekoilusta aiheutuvaa ahdistusta.. Vois vaan olla, edes hetken. Ja juu tulinhan mä just kahden viikon "lomalta" lapista, mut ei se ollu vielä mitään. Tarvin pidemmän loman, suunnitelmallisen. Niin, et mun ei tarvi huolehtii yöpaikasta, ei siitä, et riittääkö mulla oikeesti rahat, tai et pääsisin millään tapaa syrjäytymään. Koska nyt oon syrjäytynyt, eikä se tunnu kauheen hyvältä. Ei sillä, ettenkö nauttis ihmisten seurasta, mut välillä vajoon niin alas, etten halua kenenkään näkevän mua siinä kunnossa. Ja toisaalta totta sekin, et ei oo kauhean montaa ihmistä, joiden seurassa haluisin oikeasti olla. Välillä tuppaan itseni seuraan, jossa en haluaisi olla, mut pakko se on välillä kotoakin poistua.

Mun elämä tuntuu olevan yks kaaos. Pitäis varmaan kerätä itteni kasaan, mut se on tosi vaikeeta. Uskomattoman vaikeeta. En tiedä, mistä ja miten alottasin. Kaikki tuntuu vaan niin helpolta kotona koneen ääressä. Ihmiset on tavotettavissa, just sillon kun itsestä tuntuu. Ja jos ei jaksa just sillon, niin voi tehdä jotain muuta. Mut kyllä se sosiaalinen elämä kärsii, ja sosiaaliset tilanteet alkaa jollain tapaa olemaan haasteellisia. Jotenkin vaan tää pettymysten jatkumo on saanu mut "laiskistumaan" ja nyt taidankin antaa elämän viedä mua minne haluaakin viedä. Mulla ei oo valtaa sanoo siihen nyt mitään. Enhän mä tiedä, mitä mä haluan. Kaikista pahinta on se, et mulla on älyttömästi "salaisuuksia". Ne on vaan arkoja asioita, joista en uskalla puhua. Ja se tuntuu ahdistavalta, etten edes äidilleni pysty kertomaan tuntemuksistani ja siitä, kuinka hukassa oikeasti olenkaan.

Mä toivon, et seuraava mun siirto elämässä on kohti parempaa ja osaan kerrankin tehdä oikean ratkasun. Virheitä tässä on tullut jo tehtyä niin, et voisin vaikka vajota maan alle. Virheistä oppii, pidetään se mielessä, jos vaikka edes vähän suun kulmat alkais kohoomaan ylöspäin. Ei saa olla liian itsekriittinen. Mut mä olen. Parempaa huomista odotellessa.