Miten elämä välil tuntuuki, et se tekee takapakkii. Joutuu miettii mitä haluaa, uudelleen ja uudelleen. Ihan kun olis kadottanu hallinnan itteensä. Alamäkee alamäen jälkeen, eikä tunnu et helpottas lainkaan. Kouluki alkas pia taas, mut tuntuu jotenki siltä et musta ei oo siihen. En mä luovuta, meen sinne, koska tiedän et sit alkaa helpottaa. Oon luovuttanu liian usein monen asian suhteen, vaikka mul olis mahdollisuudet vaikka mihin. Miks mä teen niin? Eikä se johdu saamattomuudesta tai laiskuudesta, vaan siitä epävarmuudesta, et mä en tiedä mitä haluan. Haluisin voida alottaa uuden elämän ja unohtaa vanhat jutut, mut se on vaan mahdotonta. Vai onko? Mun pitäis oikeesti alkaa käydä jossain juttelemas näistä, jollain ammattilaisella. Terapeutti ei oikeestaa voi tähän asiaan vaikuttaa eikä osaa auttaa. Surullista. Mun pitää nyt koittaa vaan selvitä elämästä ja koittaa saada itteni kuntoon. Jos oon palasina ja tulevaisuus näyttää toivottomalta, jossain on vika. Ehkä vieläkin sairastan masennusta? Pitäis alkaa puhuu ihmisille, et ne tietää missä mennään..
Tää tyär jatkaa elämönsä pohdistelua ja palaa toivottavasti pian takaisin uusien suunnitelmien kera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti