Jos mä oon oikee

Miten kaikki voikaan tuntua taas niin tyhjältä? Pelottaa ottaa yksikin liike, sanoa sanakin tai väräyttää ilmettäkään. Mä en sais tehdä hätiköityjä päätöksiä, mut entäs jos niitä tuleekin ja iskee katumus? Entä jos mä haluun ottaa ne sanat, teot tai eleet takasin, ja muuttaa sitä mitä olen? Jos mä en haluu olla tällänen? Miks mä ees oon tällänen? Mä en jaksa tehdä mitään, oon jatkuvasti pala kurkussa, eikä oikeesti uskalla mennä minnekään. Just sen takia, et entäs jos mä romahdan, ja joku näkee. Ei se oo ehkä iso juttu, mut mun sisälläni velloo tunteet, joita mä en enää tunnista ja se saa mut ahdistuneeks. Ja mä pelkään. Mikäli mä enää ees tunnistan pelkoa. Musta vaan tuntuu, ettei kukaan enää tiedä varmaks, mitä mun päässäni liikkuu. Ja mä haluisin voida antaa sen tiedon ulos, mut kun en mä oikeen itekään tiedä.

- Elämästä nauttiminen tuntuu mahdottomalta, ja tulevaisuutenikin toivottomalta.
- Kaikki mitä teen, vaatii voimakasta ponnistusta. Ja pettymykset masentaa. Ja sen päälle ihmisten laiskuudensyytökset.
- Musta tuntuu, et oon vaan rumentunu ja lihonnu, vaikka kuitenkin uskon siihen, et se ei pidä paikkaansa. Masennus on kai saanu mut näkemään itteni eri tavalla.
- Musta myös tuntuu, et mä voisin aika ajoin satuttaa itseäni. Niin mä kuitenkaan en tee.
- En saa unta, vaikka menisin aikaisin sänkyyn. Nukun huonosti.
- Mulla on ystäviä, mut mä en vaan aina jaksa nähdä ihmisiä. Haluan välillä vaan käpertyä itseeni.
- Juurikaan mikään ei miellytä. Vaikka lähden kaverin kanssa tanssimaan hyvällä fiiliksellä, olo saattaa muuttua hetken päästä.
- Olen itsekriittinen. Moitin itseäni kaikesta, enkä juurikaan osaa nauraa virheilleni.
- En kykene keskittymään sellaisissakaan tilanteissa/asioissa, jotka aikasemmin on tuntunu vaivattomilta.
- Olen samanaikaisesti välillä ahdistunut, henkisesti poikki ja fyysisesti ylienerginen.
- Mulla ei ole ruokahalua, mun maha kertoo kyllä, kun pitää syödä.
- Häpeän itseäni.