Huomaan, et syksy on saapunut. Kaamos alkakoon. Ihan kun tässä ei olis muutenkin jo heikkoa fiilistä. Ihmiset on oikeesti tosi julmia. Jotkut ajattelee, et masennus tosiaan on heikkoutta sekä erittäin häpeällistä ja noloa huomiohuorausta. Mä haluun tähän perustelut. Miksi?
Ahdistaa kattoa kalenteriin. Päivät vaan kuluu saamatta mitään aikaseks. Mä en voi ymmärtää miten ihmiset jaksaa, antais mullekin vähän voimia.. Mulla on miljoona asiaa tekemättä, ja tuntuu, et tätä menoo niiden tekemiseen menee kuukausia tai jopa vuosia. Voisko nyt joku repii mut täältä paskasta ylös? Näyttää vähän siltä, etten ite siihen pysty. Ja huomaan karsivani ihmissuhdepiiristäni sellaiset ihmiset, jotka on täysin mun vastakohtia. Vaikka meillä olisi erittäin mukavaakin yhdessä. Jollain tapaa kuitenkin se oma tyyppi on mukavin, sosiaalisin ja ymmärtäväisin. Eihän itsekkään kanssa voi keskustella syvimmistä ja rankimmista asioista, kun hänellä on varmasti omakohtaista kokemusta joka pitää tuoda julki. Ennen minua. Ja jälkeeni. Ja puheeni aikana.
On vieläkin vähän hakusessa, et mikä on mun ystäväpiiri ja ketä siihen kuuluu. Se jatkuvasti liikkuu suuntaan jos toiseen, ja ihmisistä ilmestyy erilaisia piirteitä lisää. Joistain hyviä ja joistain huonoja. On vaikee pitää porukkaa kasassa, kun tulee pettymyksiä ja mitä ihmeellisimpiä juttuja, mitä ei vaan voi ymmärtää. Niin ja pettymyksethän pitäis minimoida terapeutin mukaan, jotta voisin alkaa nousta täältä. Mut ei se vaan onnistu. Miten helvetissä voi ajatella niin, ettet pety koskaan? Päätät kulkea pää paskassa ja kappas, jos joku meneekin hyvin, iloitset taivaissa asti? Tiputus on sieltä korkeempi.
Jos vaikka tänään, vihdoinkin, siivousta. Ehkä. En mä tiedä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti