Särkyvää - käsiteltävä varoen

Ohhoh, siitä on aikaa, kun täällä oon koodaillu. Kuitenkin, viimisimmät kuulumiset? Ihan hyvää. Todellisuudessa hymyn taa on niin helppo piilottaa kipu ja tuska. Ja mä oon siinä hyvä.

Mä oon yksinäinen, vaikka mulla on ihmisiä ympärillä. Oon onneton, vaik pitäs olla onnellinen niistä asioista, mitä mulla on. Muhun sattuu, ja se oon vaan minä, joka satuttaa. Syytän itteeni siitä, et muilla on paha olla. En osaa rentoutuu, työnnän asiat sivuun enkä käsittele niitä. Oon parisuhteessa, mut en tunne mitään.. Mitä? Mä en tiedä kuka mä olen, mitä mä teen ja miks mä tunnen näin. Oonko mä todellisuudes erityisen herkkä kaikelle, liian empaattinen vai syytänkö masennusta, jota mulla ei pitäis olla? Yksinäisyys sattuu. Se, et joutuu avaamaan ite keskustelun ja vielä kertomaan fiiliksistä, on aika ison kynnyksen alla. Mä tiedän, et mun rehellisyys kaataa kysymystulvan mun niskaan, mut oon ainakin rehellinen.

Tavallaan yksinäinen mä en ole, nään ihmisiä ja liikun paljon.. Mut tuntuu, et ei niistä asiosta tuu puhuttua, kun on jotenkin kiire jatkuvasti jonnekkin. Saan 10 minuuttia, sen jälkeen on kiidettävä tuonne ja tuonne, selitäpä siinä sitten vauhdilla, mikäs tänään kiristää. Taas mietin, et onko tääkin vaan omaa vikaani. On niin helppo syyttää itseään, kun kokee jo valmiiks olevansa epäonnistunu ja arvoton. Ja joo, musta tuntuu tälle. Sinänsä mun elämäni tuntuu merkityksettömältä, tulevaisuus toivottomalta. Edes potku persiille ei auta, lennän vaan naamalleni. Sinänsä oon jo tottunu tähän tilanteeseen. Hyväksyn paikkani. En kuitenkaan tiedä miten pääsen tästä yli, tunnen rikkovani itteäni koko ajan enemmän.

Osastohoitoa mä kohta kaipaan..