Joidenkin asioiden yli on vaikee päästä, mut kun vihdoin siinä onnistuu, se palkitsee. Vuosikausia kun murehtii menneitä ja rämpii itsetunnon rippeissä, tuntuu ettei siitä pääsis koskaan eroon. Mut kai sitten sanonta "aika parantaa haavat" on tässäkin kohtaa osottanu merkityksensä.
Mun lapsuus oli todella sekavaa. Normaalista arjesta tuli pelottava ja epävarma, kun isä muutti eron takia pois. En muista kauheesti ajasta jollon oltais oltu äidin kanssa keskenään, vaan isäpuoli sitten astu kuvioihin hyvin pian. Pelottava uus ihminen, joka oli ilkee ja väkivaltanen, jota äiti niin suuresti rakasti.. Siitä turvallisesta kodista tuli pelottava ja jännittävä paikka. Äidin ja isän välillä seilaaminen sai tuntemaan olonsa kodittomaksi. Lapsihan menee ihan sekasin. Koulussa kiusataan mielenterveysongelmien takia (kyllä, niitä varmasti oli jo eskarista lähtien), kotona saa pelätä huutamista ja väkivaltaa ja isän luo kun pääsee, siellä ei olla kun maksimissaan viikonloppuna. Jos vaan olisin tienny sossusta nii olisin kyllä päässy irti helvetistä. Mut jouduin vaan kärsimään.
Vuodet kulu, mua edelleen kiusattiin, koska olin outo ja tein huonoja päätöksiä, koska olin hukassa, ilman turvasatamaa. Kukaan ei kuullut hätää, vaikka hätä oli kova. Kotona huudettiin, lukittiin huoneeseen jos leikki liian kovaäänisesti, heitettiin esineillä jos aamulla päätti leikkiä pikkusisarusten kanssa kun muut nukku.. Aivan käsittämättömiä asioita aikuselta ihmiseltä. Siinä samassa kun en tiennyt miten ihmisen kuuluis olla, kun kaikesta rangaistaan, ihmiset koulussa hyljeksi, enkä löytänyt oikeeta paikkaani. Etsin vaan ensimmäisiä asioita joissa sain yhteyttä ihmisiin, aloin olemaan liian epätoivonen. Ajauduin huonoihin porukoihin, koska koin, et siellä välitetään musta enemmän kun missään muualla. Sain ystäviä, vaikka ne ei ollukkaan parhaita esimerkkejä. Kaiken päälle ainoa ihminen johon luotin, isä, kuoli pois.
Tästä seuraa vastaanottokotia, psykiatrista sairaalaa, huostaanottoa... Vaikka täytin 18 ja muutin omaan asuntoon, kärsin järkyttävistä ongelmista edelleen. Vuodet vieri siitäkin, muutamia psykiatrisen jaksoja ja paljon masennusta ja ongelmia.. Kuin onnen kaupalla, pohjalla rämpimisen hetkellä tuli ihminen elämään, joka nosti ylös ja opetti mitä rakkaus on. Muutin rakkauden perässä 300 kilometrin päähän, ja tää on ehkä parhaita päätöksiä mitä oon ikinä tehny. Ero äidistä, ihmisistä, muistoista.. Se kaikki irtaantuminen siitä anto mahdollisuuden uuteen alkuun. Nyt oon oon onnellisempi kuin koskaan, kaukana kaikesta pahasta ja pelottavasta. Opiskelen alaa, johon halusin jo nuorena. Asun ihanan miehen kanssa. Ei tarvi pelätä mitään, tiedän olevani turvassa.
Blogiin en kauheesti kirjottele, mut koin, et tää piti päästää ulos. Täältä löytyy paljon menneitä kirjoituksia ja niistä kyllä näkee kuinka kurjaa on elämä ollu viime vuosina. Kiitän kaikkia, jotka on ollu paikalla sillon ku oon rämpiny ja sillon, kun oon noussu suosta. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti