Stressi aiheuttaa mulle järkyttävästi fyysisiä tuskia. Se aiheuttaa mulle ajoittain pahaakin ahdistusta. Ja se ahdistus vie multa oikeesti kaiken ajan ja ajatuksillekaan ei jää tilaa. Ennen ku huomaankaan, oon pahassa oravanpyörässä. Ei tunnu olevan mitään tapaa päästä pois tai helpottaa oloa. Tajuan olevani ahdistunu, mutten tiedä syytä, joka taas ahdistaa enemmän. Jokaikinen ääni ja kosketus saa hermostumaan. Ainoo asia mitä voin tehdä, on itkeä ja koittaa paeta. Mut mitä? AJATUKSIANI.
Mitä mä sitten ajattelen?
Jos mietitään vaik sellanen kuvitteellinen tilanne, et mun pitäis siivota koko kämppä, pestä pyykkiä, tiskata, käydä kaupassa, tehdä ruokaa, olla sosiaalinen, istua hetki rauhottumassa, ainiin pitäs varmaa pikkuhiljaa purkaa noita muuttolaatikoita ja sit niin juu piti muuten soittaa sitä lääkäriaikaakin ja pitäs käydä poliisilaitoksella ja sit piti soitella niitä bisnespuheluita kun alkaa nuo ihmiset hiiltymään pian niskassa ja pitäs huolehtia onks kaikilla muillakin kaikki hyvin ja.. TADAA katastrofi on valmis. En enää nää päässäni näitä asioita selvästi "listana" vaan asioina jotka pitää hoitaa JUURI NYT ja kaikki mieluiten samaan aikaan.
Jotkut pystyy suodattamaan ehkä yllä olevan tapauksen olkapäitä kohauttamalla, mut mulle se tilanne on vakava ja melkeimpä vaatis jonkinlaista terapiahoitoa. Viimisimmässä tapauksessa olin monta päivää jatkuvasti ahdistunu ja tiuskin miehelleni (joka urhoollisesti kesti mua monta päivää). Hermostuin, kun en saanu edes juustoraastepussia auki. Ja siirryin sohvalle itkemään turhautumistani.
"Mikä mua vaivaa?"
Tottakai se alkaa ahdistamaan ketä vaan, kun huomaa käyttäytyvänsä täysin eri tavalla, mitä on tottunu. Tottakai ihmisillä, kuten mullakin, on huonoja päiviä. Mutten silti toimis niin, miten ahdistuneena toimin. Mun oli pakko välttää ihmiskontakteja, olisin karkottanu varmasti ihmiä pois tiuskimalla. Oikeestaan sekin jo stressas mua.
"Pitäis nähdä ihmisiä enemmän.."
Järkyttävän monet on sanonu mulle, et lopeta se stressaaminen - rauhotu, istu alas.
Mut se on sama, kun käskisitte jonkun olemaan nauramatta. Tai surematta. Se ei muutu, en voi tehdä asialle mitään. Voin vaan ottaa vastaan tukea ja yrittää pärjätä asioiden kanssa, laittaa jutut tärkeysjärjestykseen. Mut mä stressaan silti. Se stressi ei vaan lopu. Vaikka haluaisin. Kai se vaan kuuluu mun luonteeseen.
Tulipahan sanottua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti