Harvon tuntuu siltä, et voin aidosti sanoa olevani tasapainoinen, onnellinen ja itsevarma. Itsetuntoni valitettavasti liukuu hyvällä ja huonolla puolella, joka taitaa tän ikäselle naiselle olla ihan normaalia. On asioita, joihin en voi itse vaikuttaa ja jotka välillä kolhasevat itsetuntoa aika pahasti.
On kuitenkin upeaa huomata, miten ympärillä olevat ihmiset voi tehdä olon mukavaks ja turvalliseks.
Ehkä voin vihdoin sanoa selättäneeni masennuksen. Ihmisten, erityisesti erään ihmisen tuki on auttanu mua muuttamaan näkökulmia asioihin ja opettanut tykkäämään itsestäni. Koen jollain tapaa silti menettäneeni jotain. En vain osaa sanoa mitä. Ehkä se, et oon karsinu itseeni negatiivisesti vaikuttavia ihmisiä ympäriltäni tahallisesti ja tahattomasti - ympärillä ei olekkaan enää niin paljoa ihmisiä. Joka kuitenkin on hyvä asia, eikö?
Vaikka asiat joutuvat rullaamaan välillä voimakkaastikin alamäkeen, työnnän itse itseäni ja muita tarvitsevia ylöspäin. Tällä kertaa mulla on voimaa siihen. Aidosti. Kuitenkin välillä otan oman aikani, tilani - levähdystaukoni. Sillon itse oon se, josta pidetään kiinni ja revitään mukana. Onneks ihmiset on oppinu sen, et se ei oo vaikeeta. Oikeestaan 'oppia' on varmaan väärä sana, enemmänkin oon löytäny oikeenlaisen ystäväpiirin, joka yhdessä on tukena.
Vaikka tälläkin hetkellä tuntuu itsestä jollain tapaa heikolta, jaksan hymyillä välittämisen, sanojen ja tekojen, ansiosta. Haluan sanoa kiitos, jokaiselle.
Katja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti