Otsikko saattaa ehkä vähän hämätä. En aio nyt kertoa siitä kuinka oon norkoillu siltojen alla kännissä 13-vuotiaana, jota siis ei ole koskaan noin karkeasti tapahtunut. Aion puhua huostaanottoajoistani, kun siitä en ole tainnut puhua, sekä sitä eräs anonyymi pyysi. Ehkä toisaalta ihan hyvä purkaa ajatuksia ja tunnelmia siitä.
On todella raskasta ymmärtää se tosiasia, et tällästä itselle "normaalia" asiaa ei voi kertoa kenelle vaan. Oon joutunut elämään hetken viettäen useasti aikaa ihmisen kanssa, jolle tätä ei olisi voinut missään nimessä kertoa. Hän piti mua jotenkin siedettävän kasvatuksen saaneena jne. joten olis ollut hälle aikamoinen shokki kuulla siitä. Yleinen stereotypia tuppaakin olemaan se huostaanotettujen suhteen, et ne on ihan hirveitä juoppoja tai narkkareita, tai pirun väkivaltasia. Eli käytännössä itsekin pelkäsin, ja pelkään edelleen, leimaantumista.
En lähde pureutumaan syvällisesti syihin, miksi tähän ratkasuun päädyttiin. Tosiasia kuitenkin on se, et vaikka mä itse töpeksin, niin kuitenkin nekin syyt loppujen lopuksi lähti kotoa. Myönnän jälkiviisaana - hain huomiota jota en koskaan tarpeeksi saanut. Enhän tietenkään sitä sillon tajunnut, ja koin sen jollain tapaa kapinointina. Koskaan en kuitenkaan äidillekään pahaa sanaa sanonut, mut se siinä olikin, en pystynyt puhumaan. Joten olin hiljaa ja olin poissa kotoa, koska siellä ei ollut hyvä olla. Tätä on älyttömän vaikea tiivistää lyhyeen, on niin monia syitä. Yksi syistä sossun mukaan oli se, etten osannut sanoa ei.
Ennen laitokseen joutumista (pääsemistä) kävin useat kerrat psykiatrisella osastolla ja vastaanottokodeissa. Ihmettelen kyllä, apua ei löytynyt. Mut jouduttiin siis sijottamaan erittäin tiukkaan lastensuojelulaitokseen - Kyröskartanoon. Tää kyseinen laitos oli tarkotettu mm. huumekäyttäjille, "alkoholisteille" ja muille vastaaville ongelmanuorille. Mut mitä helvettiä mä siellä tein? Joka nurkassa oli kamerat, ei päässyt pihalle ilman valvontaa, puhua sait 10 minuuttia YHTEENSÄ läheisten ihmisten kanssa puhelimessa, 2 kertaa viikossa. Välillä soittamiset jopa veny niin, ettei enää sinä samaisena "soittopäivänä" ehtiny soittaa, vaan joutu odottamaan seuraavaa. Tän takia oikeestaan me kirjoteltiin äidin kanssa. Pakko myöntää, se oli aika mukavaa. Äiti kirjotti kaikki mahdolliset juorut kummitädin selkäkivuista naapurin mäkätykseen. Äiti myös kävi usein vaikka matkaakin oli lähemmäs 90 kilometriä.
Mä en voi sanoa paljoa hyvää tästä kyseisest paikasta. Nykypäivänä se on toki täysin erilainen. Itse olin siellä 3 vuotta, eikä se paikka sinä aikana muuttunu oikeestaan yhtään. Nykyään siellä saa ilmeisesti olla puhelimet ja telkkarit huoneessa - jo paljon ennen itsenäistymisvaihetta. Itsellä tähän vaiheeseen pääsy kesti yli 2 vuotta. Se on kyllä pakko myöntää, et itsenäiseks kyllä opin. Enemmänkin jouduin kokemaan laitoksessa ollessa tilanteita (riippumatta omasta tahdostani), jotka on aiheuttanu mulle jonkinlaisia traumoja tai pelkotiloja. Esimerkiks kesken ruokailun eräs nuori joskus alko heittelemään tuoleja ja se jouduttiin kierittään mattoon. Monta tappelua tuli nähtyä ja tuntu, et jokaikinen tilanne paino mua syvemmälle ja syvemmälle - olihan mulla kotoa jo eräänlaiset traumat. Eniten mua on siis jääny harmittaan se, et koin olevani täysin väärässä paikassa, enkä saanu sanaani kuuluviin.
Haluan kiittää ihmisiä, jotka vielä tänäkin päivänä jaksaa auttaa mua näiden aikojen yli. Ja varsinkin siitä, et ymmärtää mun vaikeuksia ja ajoittaista ahdistuneisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti