Räjähtävä aikapommi

Miten jotenkin musta tuntuu, et itse kullakin on ollu tässä viimeaikoina vähän hiljasta blogin ja Youtuben puolella. Itse oon jollakin tapaa alkanu tutkimaan entistä enemmän itseäni ja siks tarvinnu vähän sitä omaa tilaa ja aikaa.

Oikeestaan vasta, kun oon lopettanu psykologilla käynnit, oon alkanu saamaan kiinni itsestäni ja elämästäni. Toki voimakkaasti mun elämään on vaikuttanu vasta tullut parisuhde. Lauri tuo musta niin paljon hyviä puolia esille ja on mun tukena ihan eri tavalla, mitä muut ihmiset on ollu. En nyt halua tietenkään vähätellä, kiitos kaikille tukena olleille. Me pystytään puhumaan asioista ja puhutaankin, heti kun siihen on tarvetta. Asutaan tällä hetkellä sattuneista syistä saman katon alla, ja siks myös asioista tulee puhuttua jo silloin, kun ne iskee mieleen. Parasta myös on, et meillä toisen murheet on molempien murheita. Sinänsä se kuulostaa rankalta ottaa toisen murheet ja huolet omaks taakakseen, mut sen taakan tasaaminen tuntuu oikeesti hyvältä ja helpolta. Meillä siis menee hyvin.

Musta kuitenkin tuntuu siltä, et oon alkanu sairastelemaan entistä enemmän. En niinkään sairastu flunssaan tai ole kuumeessa, vaan on erilaisia kipuja ja tuntemuksia melkein päivittäin. Parin viikon aikana ne on keskittyny lähinnä pään seutuun ja eilen iskikin helvetin pahaks. Aluks alko polttamaan toiselta puolelta kasvoja. Seuraavaks alko järkyttävä päänsärky samalla puolella. Normaaliin tapaani mä ajattelin sen olevan normaalia, kuten migreeniä. Mut sit tää samainen puoli naamasta alko ikään kuin valua ja tuntua tavallaan puutuneelta. Lauri halus varmistaa, ettei se johdu mistään hengenvaarallisesta, joten lähdin sitten myöhään illalla päivystykseen. Siellä tosin vaan annettiin aika voimakkaat kipulääkkeet päänsärkyyn, testattiin koordinaatiokyky ja tasapaino ja lääkäri sit anto mun lähtee kotiin. Käski ottaa pari päivää (ellei enemmänkin) täysin rentoutuen ja leväten. Toki siis asia pitää tutkia.

Tässä nyt se mun pahin ongelmani onkin. Vaadin itseltäni aivan liikaa.

Oon lähinnä parin kuukauden välein ottanu sellasen stopin, et oon lähteny esimerkiks käymään täysin toisessa kaupungissa hengähtämässä. Tai vaikka ottanu halvan kylpyläloman. Tähän syy on se, et vaikka se poistaakin murheet ja stressin vaan hetkeks, se kuitenki nollaa sen tason aivan alas, joten se stressi ei pääse enää esimerkiks burnout-tilaan saakka. Sitäkin on koettu. Yritän siis pitää stressitasoni tällä "reissailulla" tasapainossa, jotta jaksan. Mut kun meillä ei tunnu olevan varaa mihinkään, enkä haluais siitä vähästäkään ottaa, vaikka tiedän tarvitsevani sen. Oon myös koittanu löytää ratkasua lähempää, ulkoilua tms. Oikeestaan kesällä vaan se onnistuu, kun voi ottaa teltan ja lähteä vaikka 30 km päähän Yyterin rannoille rentoutumaan. 

Jotkut hyvät illat ystävien kanssa auttaa tähän, mut masentaa herätä taas aamulla samasta sängystä ja kohdata ne samat asiat jälleen. Juuri tämän takia on mukavampi herätä jostain muualta, kokea täysin arjesta poikkeava päivä. Se jättää pitkäks aikaa mukavan fiiliksen ja vielä paremmat muistot.

Koen jatkuvasti olevani umpikujassa, enkä tunnu millään löytävän ratkaisua tähän mun stressaamiseeni. En osaa rentoutua, en osaa nukahtaa "vain sulkemalla silmät", en pysty sulkemaan juttuja päästäni pois, en osaa olla pitkiä aikoja paikallani tekemättä mitään.. En koe löytäväni mistään apua. Ihmiset tuntuvat taputtavan päähän, ja hokevan, et "kyllä se onnistuu, kun tarpeeks yrität". No siinä se onkin, kun mä yritän jotain, stressaan. Kun stressaan, en saa aikaseks mitään.

Oon aika varma, et mun sairasteluni voi olla oireilua siitä, etten oo ottanu mun joka "kuukausittaista" irtiottoani. Ja nyt lähestyn taas umpikujaa - mitä mä voin enää tehdä?