Samanaikasesti musta tuntuu, et mun asiat alkaa olemaan vähän paremmin, kun kuitenkin tunnen tavallaan kadottavani itseni. Mulla on jumalattomasti ongelmia, pään sisällä, ja tajuan niitä hiljalleen itsekin - ahdistaa. Asiaa ei auta tosiystävien vähyys (viittaan edelliseen postaukseen), koska ei vaan ole seurassa valinnanvaraa paljoa. Ei sillä, et siinä mitään vikaa olis, määrä ei korvaa laatua. Jotenkin vaan tuntuu, et oon juuttunu tiettyihin normeihin, ja niistä on vaikea päästä pois. Toisaalta, joistakin en tahdo eroon. Oon lukossa, rajalla, miljoonan vaiheilla. En tiedä mihin suuntaan ottaa seuraava askel, kun tuntuu helpommalta ottaa se taaksepäin. Koen rikkovani jokaisen johon kosken, koen olevani liian voimakas persoona ja kaatavani muut. Haluan olla se jota oon aina ollu, hiljanen tyttö nurkassa. Aikuistuminen pelottaa.
Tarvitsen jatkuvasti tukea, siks koenkin itseni riesaksi. En vain kykene yleensä tekemään valintoja yksin, pieniäkään. Oon aina tottunu menemään muiden rinnalla, syömään sitä ruokaa, mitä muut haluavat. Toki oon itsenäinen, se on täysin eri juttu. Oon uhrannu aikani muille ja muista huolehtimiseen, ja nyt kun yritän selvittää oman jaksamiseni, löydän paljon pelottavia asioita. Kuin opettelisi tuntemaan itsensä uudelleen. Kaikista pahimmalta tuntuu se, ettei enää uskalla nojata keneenkään. En pelkää rikki menemistä, mun auttaminen on vaan niin vaikeeta. Toisaalta haluaisin sulkeutua yksin kämppääni, itkeä ja murehtia kaikki päivät rasittamatta ketään. Kuitenkaan en selviä niin, jossain kohtaa napsahtaa. On ollut jo lähellä. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, kuinka paha olla mulla oikeesti on. Ihmiset tuntuu luottavan sokeesti siihen, et masennus oli ja meni. Mä pelkään sen uudelleen tulemista ja siks koitankin repiä kaiken avun irti. Joka taitaa olla huono vaihtoehto.
Mä oon taas hukassa itseni kanssa. Blogin historiaa lukiessa huomaa mun oravanpyörän. Taas tässä pisteessä. Kyllä musta välillä tuntuu niin turhauttavalta kiertää ympyrää, et kyllä käy loppu mielessä. Eikä ollu nyt mikään itsemurhauhkaus. Ei vaan henkisesti jaksais tätä taistelua - kumpa vois vaan jatkaa päivästä päivään hymyilyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti