Arpien tikkailua

"Sä et pärjää yksin."
"Sul on ongelmia, jotka sun pitää selvittää yksin."
"En mä halua olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka vetää mut pohjalle."
"Sä vaan kuvittelet sun ongelmat."
"Oot pinnallinen huomiohuora."

Mä muistan kuka on sanonu ja mitä. Joidenki kanssa en oo tekemisissä, ja joidenkin kanssa ollaan "niitänäitä-kavereita" ja eräs näistä ylläolevista on päässyt läheistenkin keskuudessa ilmoille. Lähdetään ihan alusta ja ensimmäisestä liikkeelle. Mä en pärjää yksin. Miksen? NAUTIN yksinolosta. Teen palapelejä, kuuntelen musiikkia, muokkaan kuvia ja videoita, selaan nettiä, laulan, teen ruokaa, siivoan... Mä joskus jopa olen heittänyt valkosia valheitä ihmisille voidakseni olla yksin. Ei nyt mitään vakavaa, kuten se, et menen nukkumaan. Aika usein menenkin, mutten saa unta, kun alan nimenomaa yksinolosta nauttien hääräämään kaikkea. Mut miks kuitenkin moni on saanu sen kuvan?

Kaikki alkaa siitä ajasta, kun muutin nykyiseen asuntooni. Olin ollut avoliitossa narsistin ja patologisen valehtelijan kanssa. Kumpaakaan ei oltu diagnosoitu, hänen lähipiirinsä siitä enemmänkin mainitsi, mutta huomasin itsekin oireilut. Elin vuoden suhteessa, jossa aina olin alistuva. Jos satoi vettä tai oli pakkasta, tunsin automaattisesti vihan niskoillani. Olihan se mun syy, et oli paska sää. Toki jos hän teki jotain väärää, kuten petti, AINA oli myös mun käyttäytymisessäni parantamisen varaa. Hän oli erittäinkin taitava puhumaan itsensä ulos ongelmista - välillä lupaamalla myös tyhjää. Minä tyhmä uskoin. Epäilin toki, mut mitä enemmän kyselin, sitä syvemmälle valheeseen upottiin. Siinä sokaistuu kuka tahansa. Haluaa uskoa. Suhde oli vaikea lopettaa, ja lopettamisenkin jälkeen piina jatkui vähintään vuoden. Nyt olen onnistunut karkottamaan tän ihmisen niin pitkälle kun voi, ja kasvattanut vahvan muurin väliin. Suhde kuitenkin jätti arvet. Itsetuntoni oli pitkään nollassa, olinhan jatkuvasti väärässä ja virheellinen. Tahtoni oli muserrettu ja edelleenkin päätösten teko on välillä vaikeaa ja epävarmaa. En osaa arvostaa itseäni vieläkään, vaikkakin itsetuntoni olen saanut nostettua siedettävälle tasolle. Kuitenkin, se taistelu jonka kävin itseni ja tän ihmisen kanssa, on jättäny muistoja nykyseen asuntooni. Enemmänkin traumoja, joita ei itse tunnista. Aivan sama, missä muualla tahansa olenkaan yksin, ahdistus ei piinaa ja oon hyväntuulinen. Tietysti on huonot päivät erikseen. Eli siis ongelma on, kun oon yksin omassa kämpässäni. Eikä sillonkaan se yksinolo ole ongelma, vaan se, et mun pää alkaa pursuamaan kaikkea ulos. En osaa herätellä niitä sanoiks, joten ahdistun, pahasti. Asiaa on vaikea selittää ihmisille, joten tällön saatan kuulostaa angstiselta huomiohuoralta pyytäessäni apua tai tukea. Muuttaisin pois, jos voisin. On vain pieniä mutkia matkassa - joten ei oo muuta mahdollisuutta, kun elää ja kärsiä. Toistaseks.

Loput on vaan epämäärästä kaikua päässä. Toikin, et oon pinnallinen huomiohuora liittyy siihen, et kerroin katsovani miehessä myös ulkonäköä, sekä kerroin avoimesti ongelmistani. Jos näin ollen oon pinnallinen huomiohuora, niin olkoon niin.