Syvyyksien uumenissa

Tein tossa reilu viikko sitten itselleni lupauksen. Tai ehkä enemmänkin tavotteen. Alan keskittymään enemmän omaan elämääni, eli yritän jättää muista huolehtimisen vähemmälle ja kunnioittaa itteäni ja tunteitani. Vaikka onkin menny vasta noin viikko, tavote tuntuu mahdottomalta saavuttaa yksin. Ihmiset edelleenkin pitää mua olkapäänä, johon nojata ja todellisena selviytyjänä - "kyllä se on ennenki pärjänny". Kyllähän mä edelleenkin haluan olla ihmisten tukena, ja olenkin, mut mun tunteeni ja oma tahtoni selvästi painetaan alas. Ihmiset on tottunu siihen, etten ajattele itteäni tai omia ongelmiani mitenkään suurina. Eihän se niin oo ollu, en vaan oo tuonu itseäni ilmi. Nyt sen vasta huomaa, kun yrittää ponnistella, eikä saa mitään apua. Mulla on niin paljon sanomattomia ja selvittämättömiä asioita, jotka liittyy muhun ja joihinkin ihmisiin. En pelkää, et siitä pahotettas mieltä, mut en vaan osaa tuoda niitä asioita sanoiks asti, ennen kun ne ravistetaan musta. Monesti käy niin, et saatan sanoo ääneen, et en voi hyvin. Sanon, ettei se oo mitään tärkeetä. Kyseessä saattaa olla vaikka pelkkä jännitys tai pelko jostain seuraavana päivänä tapahtuvasta asiasta tai on tapahtunut jotain ei niin merkittävää. Eli joku ihminen on vaikka saattanu heittää läpällä jotain, joka on musta tuntunu pahalta. Sillon tuntuu turhalta valittaa asiasta, koska olihan se "vaan läppää". Kuitenkin mulla on tapana kerätä näitä asioita itseeni, kuten ilmi jo tulikin, ja ne kerääntyy isoks palloks. Ja se pallon purkautumispiste saa mut hajoomaan totaalisesti. Tästäkin olen yleensä hiljaa ja vähättelen. Pakko mun on pärjätä yksin näiden asioiden kanssa, kukaan niille mitään voi. Asioita ei helpota se, ettei ihmiset tunnu ymmärtävän. Toisaalta, en ymmärrä itsekään itteäni. Miten toisaalta kukaan voi edes auttaa mua, jos en itsekään tiedä miten.

Saattaa kuulostaa siltä, etten edes tunne itseäni saati tiedä mitä haluan. Ehkä se on niin, kai. Mut mä kuitenkin oon oppinu viimisen kuukauden aikana niin paljon uutta itsestäni, ettei mikään ihme, et pallo pyörii päässä. On tapahtunu kaikenlaista, hyvää ja huonoa. Eniten oon onnellinen siitä, et kaikkien vaikeuksien jälkeenkin mulla on ympärilläni mitä upeimpia ihmisiä. Poikaystävä, perhe, ystävät.. Vaikka aiemmin mainitsinkin asiasta, ettei ihmiset tavallaan huomioi mua, se on oikeesti omaa syytäni. Oon kaikki nää vuodet antanu kuvaa, et mä pärjään, kunhan kaikki muutkin pärjää. Eli käytännössä oon kokenu syyllisyyttä avun tarpeesta. Enkä ees käytännössä, vaan niin on tapahtunut. Ja nyt päästään siihen. Koen niin edelleenkin. Tuntuu, et tarvin jatkuvasti tukea, seuraa ja ihmisiä ympärilleni. En niinkään fyysisesti, mut kuitenkin. Tuen lisääntymisen tarve tuntuu tulevan siitä, et haen omia tunteitani ja yritän oppia tuntemaan itseäni. Se on pelottavaa, koska kaikki "löydetyt" asiat ei oo niin yksinkertasia ja välttämättä positiivisia. Seuraa kaipaan, koska haluan jutella ihmisten kanssa ja pitää sosiaalisuuden elämässäni kaikesta huolimatta. Fyysinen läsnäolo on enemmänkin tärkeää siks, et jos mä kaipaan juttuseuraa tai saisin kakistettua jotain ulos itsestäni, toinen on siinä. Harmi vaan asiat ei yleensä tule ulos itestään, niitä tarvii vähän potkia. Mä toivon, et jokanen mun läheinen, joka tän lukee, yrittää ymmärtää. Ja tilanteen vaatiessa koittaa kaivaa sen ulos, mitä mä mahdollisesti voisin haluta sanoa.

Haluan muuttua itseni takia, tehdä elämästäni helpompaa. En halua enää elää ite "roskiksessa" ja antaa muiden lomailla "luksushotelleissa". Ei musta tuu kylmää ihmistä, mä vaan haluan pitää itseäni yhtä tärkeänä, kuin muutkin. En tiedä onko itserakasta sanoa, mut ehkä tärkeämpänäkin. Mun on pakko oppii huomioimaan omat tunteeni muiden rinnalla, en aina voi antaa itseni vajota alakynteen ja antaa muiden potkia. Jo pelkästään tän sanominen saa mut tuntemaan syyllisyyttä ja itseni itserakkaaks. Tehtävää on vielä paljon. Ehkä joskus.