Sain viikon ajan elää sitä unelmaa, et kaikki on hyvin. Oli hyvä olla, olin ilonen ja energinen. Onnellisuuskäyrä nousi entisestään, kun sain töitä. Mut mä en oo enään varma, onks se sitä mitä haluan just nyt. Mulla on kaikki hyvin, tavallaan. En niinkään näe itsessäni mitään vikaa - tietysti aina on vähän kriittinen itsensä suhteen, joka on normaalia. Oikeestaan mulla ei suurempia huoliakaan ole. Nyt tuntuu olevan vaan liikaa päällä, enkä tiedä mihin järjestykseen ne laittasin. Tärkeys- vai aikajärjestykseen?
Siivous. Koska nukun miten sattuu ja energiaa ei riitä, on siivous jääny vähemmälle. Motivaatiota riittäs, mutten tiedä mistä alottasin, aikaa kuitenkin rajallisesti. Ja jos teen vähän joka päivä, sotken samaa tahtia. En kuitenkaan oo ihminen siisteimmästä päästä. Tavallaan tykkään hillitystä sotkusta. Olishan se kiva, et ei olis yhtäkään tiskiä ja kaikki tavarat paikoillaan, mut se ei vaan näytä kodikkaalta. Elämisen jälki pitää näkyä.
Nukkuminen. Oon tosiaan yötöissä, joten nukun millon sattuu. Pari tuntia ennen töitä ja töiden jälkeen, vain ennen töitä, vain töiden jälkeen, keskellä päivää.. Ei minkäänlaista unirytmiä. Ja 8 tunnin jaksottaiset unet, välillä töissäkäynti, ei vaan riitä. Siks useemmin se meneekin siihen, et nukun koko aamupäivän ja/tai päivän. Enkä saa mitenkään rytmitettyä sitä.
Työt. Mä oikeesti tykkään työstä, jota teen. Vaikka on yössä pari tuntia duunia, palkka on kuitenkin hyvä. Sormet tuppaa tuolla pakkasessa palelemaan, mut se ei haittaa. Itsenäinen työ on mukavaa, varsinkin joustavat työajat. On vaan inhottava lähteä töihin univajauksella ja ahdistuksella. Joka onkin oma juttunsa.
Rentoutuminen. Mitä se on? En oo koskaan kuullukkaan. Laurin seurassa pystyn jonkin verran rauhottumaan, mut yleensä päässä pyörii mm. työt, siivous ja saamattomuudesta johtuva ärsytys. Olis kiva osata voida tyhjentää pää joskus.
Näiden lisäks pitää muistaa kuitenkin myös, et pitää käydä koulussa, pestä pyykkiä, käydä suihkussa, syödä, hoitaa kania, nähdä ihmisiä, ottaa omaa aikaa.. Tuntuu vaikeelta toteuttaa kaikki, kun ei ole minkäänlaista rytmiä. Ja unirytmin puuttumisen aiheuttama univaje vaikuttaa ilman muuta jokapäiväseen elämään - oon tavallaan liian poikki pystyäkseni tekemään mitään. Väsymyksestä johtuva saamattomuus saa mut hermoilemaan. Ja kun kaipaisin seuraa, jään yksin, koska kuitenkaan en oo tarpeeks sosiaalinen siihen. En haluu puhuu "niitä näitä" enkä jaksa juoruilla. Haluun vaan olla ja yrittää rentoutua, kun toinen on läsnä. Mut ei, en mä pysty vaivaamaan ketään. Ja olishan se aika vaivaantunutta. Ja koska mä en kykene ratkasemaan ongelmiani ja saamaan itselleni rytmiä, oon jatkuvasti yksin ollessani ahdistunut. Pahasti. Kerran oon jo kirjaimellisesti tärissyt sikiöasennossa huoneen nurkassa ja odottanu ihmettä. Mä en vaan jaksa tätä enää.
En voi kuitenkaan lopettaa töitä, muuten mun raha-asiat menee päin honkia. Koulua en haluu lopettaa, pitäähän mun ammatti saada. Mä oon liian rikki jaksaakseni, ponnistelut on ponnisteltu. En haluu jäädä kenenkään jalkoihin tai olla riippukivenä. Mut en mä yksinkään olla halua. Ahdistaa. Hajoan, miljooniks palasiks. Ellen oo jo hajonnu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti