Purinatuokio

Maailmassa on paljon asioita, joista pitäisi nauttia, muttei vain osaa. On tottunu saamaan paljon enemmän ja liian helposti. Ei osata arvostaa ihmissuhteita tai toisen tekemää palvelusta, ollaan sokeita toisten antamalle avulle. Upeeta on, et mullakin on ollut mahdollisuus tutustua älyttömän upeisiin ihmisiin. Ihmisiin, jotka oikeesti osaa kiittää ja näyttää sen. Parempi osapuoleni aloitti bloggaamisen noin viikko takaperin, ja kävi juuri viime yönä siellä avautumassa. Luin juuri tekstin, jonka hän kirjoitti. Sanoi minustakin sanasen. *Otettu*. Äh, toki voisin teille kertoa pitkästä aikaa suhde-elämästäni, kuitenkaan ette ole perillä siitä M:n jälkeen.

Erosin tosiaan pitkästä suhteestani n. puoli vuotta sitten. Sen jälkeen olen reissannut, pitänyt hauskaa, yrittänyt elää täysillä ja ennen kaikkea - rakastanut lähimmäisiäni. Kävin pohjalla, mut nousin sieltä kunnialla ja kaikki tuntuu olevan taas hyvin - pitkästä aikaa. Kuitenkin suhde-elämässäni kärsimystä ja piinaa on riittänyt, enkä ole oikein itse tiennyt, mitä haluan. Eihän sillä kiire ole tietenkään, mut jotenkin on aina tuntunu siltä, et "toi on se oikee". Miksi, sitä en tiedä. Kuitenkin oon ollut ihastunut ihmisiin, jotka ovat täysin erilaisia. Luullut, et erilaisuus tekis meistä "kokonaisen". Mut eihän se mennytkään niin. Jo parin päivän tapailun jälkeen saatoin tuntea voimakasta ahdistusta ja pelkoa - tilanteesta oli pakko päästä pois. Pahinta oli, kun ihmiset jäivät roikkumaan, eikä ymmärtäneet, etten aidosti pysty siihen. Aloin jo päässäni ja ystävien kesken kehitellä sitoutumiskammoa itselleni ja se vasta ahdistikin.

Nyt kuitenkin, oon löytänyt ihmisen, jonka kanssa en koe tätä ahdistusta ja pakonomaista tarvetta päästä pois. Ollaan samantyylisiä molemmat; epäitsekkäitä, hyvätahtoisia ja totaalisen pimeitä. Oon toisaalta aina pelänny suhdetta omanlaiseni ihmisen kanssa. Ihmiset kun tuppaavat sanomaan, et sellanen suhde ei kestä. Toisaalta koen itseni tyhmäksi, mut kuitenkin koen myös ehkä oppineeni jotain. On vaikeaa myöntää aina parisuhteen alussa olevansa suhteessa, tuntuu jotenkin tyhmältä hehkuttaa toista ja sen upeutta vielä kuukaudenkin jälkeen. Ehkä oon antanu omasta mielestäni väärän kuvan, kun mulla tosiaan oli näitä, joista mainitsin joskus ystävilleni, muttei koommin enää kuultu. Mut miksi yrittää, jos tietää ettei onnistu? Nykyiseni kanssa olen aidosti onnellinen ja tulen varmasti olemaan. Pystytään puhumaan avoimesti mistä vain, ja voin olla täysin oma itseni hänen seurassaan. Itse en ainakaan aio tätä hurmuria päästää menemään. Sen verran upeen saaliin oon itselleni kaapannut!

Huisin kivat päivänjatkot teille täältä näytön toiselta puolen, purr.