Miten taas alkaa tuntua siltä, et aamulla sängystä nouseminen on viiminen asia mitä haluan tehdä. Omien ongelmien kohtaaminen ja niiden tajuaminen joka päivä uudelleen vie rustosti voimia. Haluaisin yhden päivän, jollon herätessäni voisin olla ylpee ystävistäni, omista asioistani ja siitä, mitä hyvää oon saanu aikaan. Mut nyt mun silmät on turvonnu lähes kiinni, ulkoa paistava auringonvalo sokasee mut ja tuntuu etten haluis ottaa enää hengähdystäkään. Maha huutaa ruokaa, mut entä sitten? Mua ainakaan kiinnosta, olkoot ilman.
Mä oon ihan hukassa siitä, et mitä mun ympärillä tapahtuu. Oon kuin liikkuvan ihmismassan keskellä paikallani, joku sattuu sillon tällön pysähtyy mun viereeni. Jotkut pidemmäks aikaa ja jotkut jatkaa matkaansa samantien. Silti vaan yks kyseenalastaa sen, miksen jatka matkaa, ja yrittää työntää mua eteenpäin. Mihin mä oon ees menossa? Entä jos haluunkin kääntyy ympäri? Mitä mä haluan? Miksen vaan liiku?
Must ei oo edes äiti ylpee ;(
VastaaPoista