Miten musta tuntuu, ettei musta oo tähän. Tuntuu, ettei musta oo mihinkään. Oon tunnekuollu paska. Okei, mä tunnen sen, miten välitän aidoista ystävistä ja miten niitä arvostan. Ja mä tunnen onnellisuuden. Niin mä tunnen myös ahdistuksenkin, ja pelon. Vailla turvasatamaa. Mun elämä on ku vaaka, heiluu voimakkaasti puolelta toiselle, riippuen siitä mitä tapahtuu hetkessä. Mun onnellisuuden peittoaa sekunnin murto-osassa yhdelläkin sanotulla sanalla pelko ja ahdistus, tai viha. En voi ryhtyy mihinkään, koska pelkään ahdistusta. Ja kun ryhdyn, kas, sieltähän se ahdistus tuli.
Mun on vaikee avautuu kenellekään. Niille joille oon jo kertonu mun menneisyydestä ja siitä mitä oon kokenu, varmasti osaa heijastaa nää jutut sieltä. Mut ketä on mun ystäviä? Ketkä pelkkiä vittuilevia kavereita, jotka ei ees tiedä mitä mä tunnen? Mä oon hukassa. Missä on luotettava isovelihahmo, missä tukeva olkapää.. Mä oon palasina. Mitä mun elämä on? Mitä mä teen täällä? Hajoon. Nyt, oikeesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti