Vaikka en voi sanoa kesällä menneen hyvin, mut paremmin mulla meni. Olin hukassa, en tainnu tietää enää ees kuka mä olen. Ja sit mä tein päätöksiä joita kadun joka päivä. Vaikkakaan se ei tunnu enää niin pahalta, mut mä toivoisin, et asiat olis toisin. Sen jälkeen mikään ei oo enää innostanu mua samalla tavalla, ei oo ollu enää intoa nousta aamusin. Nyt mä tiedän kuka mä olen, mut ainoot tunteet jotka tunnistan, on ahdistus ja ikävä. Musta tuntuu, et mut on työnnetty pois liian monta kertaa, liian monta kertaa satutettu. Mahdotonta enää rakentaa uusia ihmissuhteita, kaikki muistuttaa jostain menneestä. Vaikka yritän unohtaa, se on loppupeleis aika mahdotonta. Oon kaatunu monesti ja nyt tuntuu, et ylöspääseminen on hilkulla, en tiedä miten mä jaksan. Maailma pyörii ympärillä, enkä uskalla ottaa askeltakaan, kunnen tiedä mihin suuntaan se loppupeleissä vie. Musta tuntuu, et olis aika ottaa taas lappiin äkkilähtö ja mennä ettimään sitä hyvää oloa.
En haluu satuttaa itteeni, en lopettaa syömistä. Vaikka kieltämättä mielessä molemmat on käyny. Haluun vaa parantuu ja oppii taas nauttii elämästä. Mut miks se on niin vitun vaikeeta? Missä on mun tukijoukot? Tietääks kukaan ees kuinka paska olo mulla on oikeesti? Pari ihmistä ainakin tietää, kuinka taitava oon peittää kaiken paskan ja hymyileen. Ei vois ees aavistaa. Ja se on huono, et mä oikeesti en osaa näyttää pahaa olooni. Oon umpikujassa, mä en tiedä mitä hittoo mun pitäis tehdä. Mä en vaa vittu jaksas itkee enää!
Ärsyttää yli kaiken, se et joku nyt lukee tän, kokee olevansa se "pelastaja" ja alkaa parantaa mua. Tarkotuksenaan päästä lähemmäs mua. Ei, se ei mee nii. Sillä työntää vaan itteensä poispäin. Ärsyttää, et multa kysellään miten mua voi auttaa, kun miten mä voin sen tietää? Jos mä tietäsin, niin en mä olis tässä nyt angstaamassa. Eiköhän se pelkkä läsnäolo ajan kans auta. Eikä tarvi koittaa saada mua kakistaa ulos asioita, jos mua ei huvita puhua, tai olettaa et oon oikeesti 24/7 itkun partaalla. Vaik paha olo oliskin. Kyllä mä aidostikin hymyilen, kiitos ystävien. Se ei vaan riitä parantamaan mua. Ja oon tosi kiitollinen teille parille ihmiselle, jotka ootte aidosti mun tukena. Tiedätte varmasti itsekin, et arvostan sitä.
Mä toivon mielenrauhaa ja rakkautta. Pyydänköhän mä liikaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti