Kuvia & rampa mä

NONIIN. Nyt on sitten jalassa rasitusmurtuma ja hienosti kuljen sohva-keittiö-vessa -väliä keppien kanssa. On tää niin mahtavaa. Sattuu julmetusti kämmeniin, sormiin (ei kellään olis mitään vinkkiä, miten pehmustaa niitä?) ja sit tohon kyynerpään alle mihin osuu se käden tuki. Ja siis tottakai sääreen vihloo niin välillä, et meinaa itkukin tulla. Onneks ei oo nyt muutamaan tuntiin ollu pahaa kipua, mut jossain vaiheessa - levossakin - se iskee. Kyllähän vähän ahdistaa tää rampana olo, varsinkin kun muutenkaan mun luona ei oikeen käy ihmisiä. Mut vielä pahentaa nyt se, et itekään en pääse minnekään. Äidinkin jouduin passittaan kauppaan. Niiiiii i, ei kannattas asua näin metikössä (n. 3 km keskustaan), ei kukaan haluu tänne tulla. Hmph. Viikon pitäis puksuttaa keppien kans, ja ainakin 3-4 viikkoo välttää raskast rasitust eli just kunno hikiurheiluu. PLÄÄÄ mä oon niin spontaani ja menevä ihminen, et en mä osaa lähtee vaan kevyelle kävelylenkille. Voih, nyt on vaan kai pakko.








Muuten oon jaksellu ihan elämällä päivä kerrallaan. Onhan sitä välillä tuntunu, et elämä potkii oikeen kunnolla päähän, ja toisaalta osaan mä olla onnellinenkin. Itseasias, nyt kun jalka on poikkikatkirikki no okei, vaan kipee, niin kyl sitä huomaa arvostavansa PALJON enemmän esim. ruokaa, kämppää, ihmisiä.. Ja ehkä enemmän jopa kaipaan ihmisiä. Tukea, seuraa, tai jotain. Syöminenkin on alkanu helpottaa ja on jääny yliliikunta ehkä jopa pois, mut edelleenkin koen kattovani tarkkaan mitä suuhuni laitan ja kyllä lasken kaloritkin. Mut en ehkä ota siitä niin voimakkaasti paineita, kun ennen. Jippii, nytkö saa hurrata?