Kun aika on lähteä

Entäs jos se tuleekin, kun sitä vähiten odottaa?
Mitä ajattelet, kun tiedät, ettet enää selviä?
Miltä tuntuu katsoa rakkaintaan viimeisillään?
Kärsiiköhän hän?
Katseleekohan hän meitä jostain?
Arvosteleekohan hän meitä?
Onko mulla oikeus olla maassa ja surullinen?

Nää ajatukset ja kysymykset ei oo mulle uusia. Isän kuoleman jälkeen mä mietin paljon asioita ja pyörittelin päässäni miljoonia kysymyksiä. Mitä? Entä jos? Vaiko sittenkin? Eikai? Mä mietin eniten sitä, et miltä siitä on tuntunu, jos se on tajunnu, et lähtö tulee. Eli onko se kärsiny henkisesti. Toisten ihmisten kärsimys saa mun empaattisuuden rajoilleen, ja voin tuntea kivun sydämessäni ajatellessani, miltä toisesta on tuntunu. Toinen voimakas ajatus/kysymys oli se, et vahtiiko isä mua. Tuntu siltä, et se olis ollu joka paikassa mukana. Ja jossain vaiheessa en pystyny tekeen mitään, kun tuntu, et tuotan isälle vaan pettymyksiä. Voin vaan kuvitella kumppaninsa menettäneitä, ja niiden suhde-elämän jatkumista. Se voi olla tosi vaikeeta, jos vuosienkin päästä tuntuu, et "ex" leijuu nurkissa ja arvostelee sua. Varmasti menehtyny henkilö vaan on onnellinen siitä, et on surutyön suorittanu ja pystyy jatkaan elämäänsä hyvien muistojen kera.

Älyttömän surullista on se, et nuorten kuolleisuus on tosi korkee. Kuukauden sisällä kuollu 4 nuorta täältä päin, joista 3 tiesin vaan nimeltä ja yhden ehkä vähän paremmin. Kyl se laittaa miettimään, et miks nuorelta otetaan se pois mitä sillä on ja lykätään läheisten niskaan valtava taakka.. Kaikki onnettomuudet on aina vahinkoja tai tahallisia, mut lopputulos saattaa riippua itsestä. Kuten ajonopeus, muun liikenteen huomiointi jne. Toisin kuin esimerkiks sydänkohtaus, ethän sä sille voi mitään. Ja tosi surullista, et nuorenakin voi kuolla terve ja onnellinen ihminen.

Sitten tää viiminen kysymys. Multa on kerran kysytty, et onks hänellä OIKEUS miettiä menehtynyttä ja surra poismenoa. MIKSI kukaan miettii tollasta? Kyllä mä uskon, et sydämessään tuntee sen, et onko se huomionhakua vai surua. Ja jos se tosiaan tuntuu siltä, et hakee vaan sääliä ja huomiota, kannattaa oikeesti jättää asia sikseen. Jos sä oot ihmisen tavannu kerran ja oot sitä mieltä, et se oli ihan mahtava tyyppi, ei se sano sitä, ettet "sais" surra. Eikä kukaan voi määritellä sitä, kuinka paljon sulla on oikeus valuttaa kyyneleitä tai kuinka pitkään sun surutyö kestää. Tottakai se on ihan itsestäänselvää, et läheisimmillä on vaikeinta, mut ei se silti sitä surun määrää kato.