Niin raskasta. Tuntuu, etten vaan uskalla sanoo koko totuutta. En terapeutille enkä kenellekään. Silti tarvin apua. En tiedä mitä mä pelkään. Ehkä sitä, et leimaudun, mun elämää tarkkaillaan eikä mulla olis mitää salaisuuksia.. Mä tiedän, et avun kannalta olis parempi kertoo kaikki. Mut onks tää nyt sitä piilottelua, minkä tänäänkin muutaman kerran kirosin, et en mä sellasta? Onks tää se syvän polun alku, mistä mä oon itteäni varotellu? Onks tää se piste, kun kontrolli lähtee ja musta tulee anorektikko?
En tiedä miten päin olisin. Makaan lattialla pupu kainalossa ja mietin, et miks tää on menny tälläseks. En mä tätä halunnu, halusin pudottaa vaan muutaman kilon. Mua pelottaa ja ahdistaa, ja ihme etten koulussaki itkeny. Toisaalta nautin yksinolosta, kun ei kukaan tarkkaile mitä teen, mut toisaalta ahdistaa tunteiden myllerrys.
Oli älyttömän vaivallista syödä tänään koulussa. Yleensä oon pystyny syömään. Kädet tärräs, ruoka maistu hirveelle ja alko oksettaan. Mikä mun on? Miks mä käyttäydyn näin? Miks pöydällä oleva rusinapaketti samalla saa mut houkuteltua ja samalla se aiheuttaa jäätävän ahdistuksen? Miks mä kiellän iteltäni jotain normaalia? Sen jälkitunteenko takia? Mä yritän, mä tosissani yritän.
Ihmiset ketkä luette tätä, valitkaa sananne oikeesti tarkkaan. Pelkkä liikuntaan tsemppaaminen saattaa väärään väliin tuntuu aika pahalta. Mä tien ettei kukaa tarkota pahaa, mut mä oon sairas ja mun itsetunto on nollilla. Mä tarvin tukea niiltä ihmisiltä, jotka sitä mulle pystyy antaa. En tarvi taikasanoja, pelkkä läsnäoloki riittää.
Kyllä sä selviit. :) Ylä ja alamäkiä tulee vielä pitkän aikaa, koitat vaan pitää itsesi kasassa ja nautit kaikista pienistäkin iloita mitä löytyy. Ja tulet huomaamaan, että asiat on helpompia ku luulet.
VastaaPoista♥ Kiitos Pia.
Poista