Oltiin tossa tyttöjen kanssa istumassa iltaa (minä tietty selvinpäin) ja juteltiin aika paljon kaikesta meidän menneisyydestä. Tosi paljon meissä on erilaista taustaa, mut kuitenkin pääpiirteiltään aika samanlaista. Ei sillain voi sanoo, et kenelläkään olis ollu yhtään rankempaa tai helpompaa. Mut se oli yhteistä, et kyllä ne vastoinkäymiset ja ongelmat on opettanu meitä ja luonu meidät sellaseks mitä ollaan. Ja se oppiminen jatkuu koko elämän. Me muututaan huomaamattamme aina vähän tai enemmän.
Mua jäi tosi moni asia vaivaamaan. Ei sillain, ettenkö olis voinu puhua. Tuli vaan tavallaan muiden kokemuksia. Oli silti niitä kiinnostava kuunnella. Mut taas tuli jotenkin sellanen olo, et oon ehkä sittenkin vähän itsekäs. Kuuntelen mielelläni ja osaan olla hiljaakin, mut kun asiasta kerran keskusteltiin, niin oli vaikee olla hiljaa. Tuli tarve puhua niistä asioista mistä oon vaiennu kauan. Huomasin käyväni niitä läpi mielessäni, joka ahdisti ihan älyttömästi. Yritin keskittyä kuuntelemiseen ja saada ne käsittelemättömät asiat pyyhittyy mielestäni.
Kun lähin kotiin, tiet oli autioita. Ei yhtäkään autoa tullu vastaan matkan aikana ja vallitsi täys hiljasuus. Pystyin keskittymään miettiin niitä asioita, mitkä mua jäi vaivaamaan. Tuntu siltä, et olisin vajonnu täysin toiseen todellisuuteen. Se jatku vieläkin, kun kaarsin pihaan. Sammutin auton ja tuli hiljaisuus, mikä tulee tietysti eristetyssä tilassa. En kuullu muuta ku tuulen kevyen huminan ja oman hengityksen. Nojauduin ikkunaa vasten ja mietin, et kuka mä oon ja mitä mä teen täällä. Tuntu tosi oudolta. Aloin itkemään, tai no, ne kyyneleet vaan valu. Hieroin hanskalla sadepisaroita ikkunasta, vaikka ne oli toisella puolella. Musta tuntu yksinäiseltä. Aidosti yksinäiseltä.
Mulla on ympärillä ihmisiä, läheisiä ja vähemmän läheisiä. Mä arvostan sitä, et mulla on niitä. Jotain silti puuttuu. Musta tuntuu, et ees terapia ei voi sitä korvata. Mä en tiedä mitä se on, mut mulla on koko elämä aikaa selvittää se. Enkä halua, et kukaan ihminen kokee siitä syyllisyyttä. Varmasti jokanen tuntee sydämessään, jos on joskus edes yhden hyvän sanan mulle sanonu, et arvostan sitä, todella. Ja varsinkin niitä, jotka jaksaa mun rinnalla pysyä mun vaikeuksista huolimatta. Mä lupaan kertoa teille heti, kun tiedän miten te voitte auttaa. Jos haluutte auttaa.
Puhuttiin kans siitä, et kun blogia kirjotan ja opettajakin kehu mun kirjotustaitoja, et pitäiskö kirjottaa "kirjaa". Siis ei mitään julkastavaa vaan sellasta omaa historiaa ihan vaan sen takia, et sais käsiteltyy ne asiat. Sen vois sitten kattoa, haluuko näyttää jollekin. Toki siinä menis aikaa, ja kun toi koulukin on, mut ehkä se auttas mua jaksamaan paremmin. Tänne mä en kuitenkaan haluu kirjottaa mun elämänkertaa, koska en mä haluu kertoo kaikkee ainakaan ennen kun oon käsitelly ne asiat. En mä tiedä. Itkettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti