Valheiden riivaama

On olemassa ihmisiä, jotka ei vaan yksinkertasesti pysty elämään valehtelematta. Eniten ärsyttää ihmiset, jotka valehtelee kaiken. Kaiken, omaks edukseen. Näitä kutsutaan patologisiks valehtelijoiks.

"Hakkasin 3 tyyppiä, kun ne kävi päälle ihan yhtäkkii."
Juu, just joo. Totuus oli se, et tää ihminen oli uhonnu, vittuillu, aukonu päätänsä. Tyypit oli sitte hermostunu takas. Mitä muuta se voi odottaa? Pitäis päänsä kiinni.

Mulla on omakohtasta kokemusta. Meni 8 kuukautta nähdä se totuus, päästä irti "saastuneesta" ja alottaa uus elämä. Se ihminen repi mut totaalisesti palasiks. Aluks uskoin kaiken, ja hämmästyin miten ihminen on voinu kokea jotain niin pahaa ja suurta, joskus hyvääkin, 19 vuoden aikana. Se kiinnostus siihen ihmiseen piti mut lähellä ja aina olin suurissa tunteissa joka tarinan jälkeen. Kuitenkaan ei menny kauaa, et huomasin sen kierouden. Tais käydä jotenkin niin, et se oli kertonu mulle jotakin ja kun tuli jonkun toisen kanssa puhetta kyseisestä asiasta, ei tää toinen kertonukkaan samaa juttua. Sillon tietysti punnitsin sitä, et kumpi mahtaa pitää paikkansa. En luonu sillon mitään mielipiteitä, vaan koitin pitää molemmat tyytyväisenä olemalla hiljaa kuulemastani. Kuitenkin näitä alko tapahtuu vaan useemmin ja aloin jopa epäilemään asioita. Teki mieli lähes joka kerta soittaa jollekin ja varmistaa asia, koska olihan nyt se outoa, et sen ikäisekseen on kokenu erilaisia juttuja mistä kukaan muu ei tainnu tietää. Ja ne jutut liitty lähinnä toisiin ihmisiin tai joihinkin asioihin, kuten työpaikkoihin, joista hän tais kokea olevan hyötyä meidän välisessä suhteessa. Olihan se hyvä juttu, jos onneton juoponpaska olis saanu töitä.

Näin jälkeenpäin ajatellen huomaan paljon asioita, mitä tää ihminen multa vei. Se tavallaan omisti mut, ei jättäny mun tunteille tilaa. Mun piti olla aina väärässä, mun piti olla se joka nöyrtyy, mun piti istua hiljaa nurkassa. Ja tottakai mua sai mollata kavereiden kesken, joten sen kaveritkin alko jo alistaan mua. Monesti mä laitoin pisteen sille, mut se sai mut aina alistettua. Kuitenkaan mun takana ei seissy ketään, ketä olis mut siitä paskasta vetäny pois. Kaikki vaan tuntu kattovan sitä vierestä. Valehtelu jatku ja jatku, ja mä en enää voinu luottaa sen sanaan. Mä lähdin, monesti, mut aina se onnistu puhumaan mut takasin. Olin masentunu, elämäniloton, yksinäinen. Tää ihminen onnistu pilaamaan mun ihmissuhteet puhumalla paskaa. Taitava siinä kun oli.

Kun tapasin Mixun, kaikki palaset alko pikkuhiljaa valuu paikalleen. Tuntu siltä, et joku oikeesti välittää ja haluu mut oikeesti pois siitä kierteestä. Mixu näki, et mulla ei oo hyvä olla ja et ansaitsen paljon parempaa. Meni siihen tovi, mut se sai kun saikin mut irti siitä. Itsetunto koheni, elämänilo palas hiljalleen ja alko tuntuu paljon onnellisemmalta. Tuntu siltä, et mua rakastetaan aidosti, mun mielipiteitä kuunnellaan ja et musta pidetään huolta.

Meni hetki vielä tän ihmisen riivaamisen poistamiseen Mixun tultua kuvioihin. Sen jälkeen elämä on alkanu luisuu raiteilleen, ja siitä voin kiittää Mixua. Se pelasti mut, avas silmät. Mä en tiedä missä olisin tällä hetkellä. Olisin varmaan vieläkin kyseisen ihmisen pauloissa, jos edes eläsin. Ja tässä on syy, miks en haluu päästää Mixusta irti, vaikka meillä menis kuinka huonosti. Jos kerran se on jaksanu olla mun tukena vaikeina aikoina, niin on munkin jaksettava pysyy sen rinnalla. Ja teen sen ilomielin. Rakkaudella.