Weak

Hassuu sinänsä, et ennen olin useiden ihmisten ympäröimänä ja kuuluin moneen eri kaveriporukkaan - nyt mulla on pari ystävää. Toki, laatu korvaa määrän. Kuitenkin, oon huomannu muutosta tilanteessa, ja tästä oon jauhanu jo vaikka kuinka monesti, tiedän.

Suurin syy ympärillä pyörivään ihmismäärään on ollu se, et oon kiltti, sosiaalinen, empaattinen, hyvätahtonen.. Oon aina ollu sellanen, et oli syy mikä tahansa, lähen kävelemään vaikka -30 asteen pakkaseen keskellä yötä. Tämä oikeestaan siks, et kiusaamisen takia olin todella yksinäinen, ja olin valmis tekee kaikkeni niiden ihmisten eteen, jotka piti mun puolia. Ja sit ihmiset oppi käyttään sitä mua itteeni vastaan. Peruskaava, esitetään ystävää niin kauan, ku musta hyötyy jollain tapaa, ja sen jälkeen kadotaan. Todella lapsellista, eikä siitä loppupeleissä taida toinenkaan osapuoli edes pitkälle hyötyä. Ikävää sinänsä, kärsin edelleenkin hyväuskosuudesta ja sinisilmäsyydestä. Mun on vaikee sanoo suoraan asioita, koska en oo varma siitä, et onko vika mussa vai toisessa. Toki jos mä uskallan, jos tilanne vaatii.

Sinänsä ikäviä tilanteita mulla on ollu paljon viime aikoina. Onneks paniikkikohtauksia ei oo ollu enää niin paljon/usein. Vaikkakin tuntuu, et ne olis lisääntymään päin. Toki elämäntilanne (stressi) vaikuttaa asiaan. Ja tuntuu pahalta huomata karsivansa entistä enemmän ihmisiä ympäriltään. Jotenkin sosiaalisen epäsosiaalisella tavalla alkanu ahdistaa jotkut, ei mieti kun omaa nokkaansa tai sit kohtaamiset on aina omasta mielestä todella kiusallisia ja epämiellyttäviä. Ehkä mä löydän jälleen itteni neljän seinän sisältä sulkien kaiken sosiaalisuuden ulkopuolelle.. Mut ei, pidän kiinni lujaa siitä mitä mulla on. Pelkään vaan luottaa enää, tuntuu et ihmiset vaan yks toisensa jälkeen puukottaa selkään ja vielä luulee sen jälkeen voivansa hyötyä jotenkin mun ystävyydestäni. Ehei, loppu nyt.

Mitä noihin paniikkioireisiin tulee, jokseenkin pelkään myös itteeni. Tavallaan menneisyyteen kattoessa tulee pelko siitä, et jos menetän hallinnan itteeni, jos mun psyyke ei kestä enää ja joskus mä teen jotain typerää jollekin tai itelleni. Pitäis kai hakee apuu ajoissa, ennen ku tarvis olla aidosti peloissaan. Minun tai kenenkään. Mut avun hakeminen on vaikeeta, kun ei mun terapiasta oikeen oo tullu mitään ennenkään, niin en jaksais uskoo sen auttavan nytkään. Aina jotenkin sitä on vaan pitkittäny siihen asti, et on ollu mentävä jo päivystykseen ja mahdollisesti osastolle asti. Kuulostaa jotenkin radikaalilta, mut mun elämäni on ollu aina tällästä tunteiden ja tilanteiden vuoristorataa. Ja vielä oon hengissä joten.. Saan olla ylpee itestäni.

Energia on ihan loppu, ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Tarvii happee.