Rikkinäinen soittorasia

Muutama vanha postaus uusien ajatusten kera.

"Se on joulu pian taas. Mietin viime joulua. Iskän haudalle oli haikeeta mennä. Vieraissa kun oltiin ja laulettiin karaokea, koitin olla vahva, mut sorruin. Ihmiset oli ymmällään, kun aloin vaan itkemään. Sillon kävin kaikki mahdolliset joulut läpi mistä oli muistoja isän kanssa. Muhun sattu, sattu meinaan ihan vitusti. Yhden ainoon kerran oon itkeny vielä enemmän. Sillon, ku äiti tuli mua ovelle vastaan punasilla silmillä, ja sano et iskä on kuollu.

Lähes joka päivä mä mietin sitä, et mitä me oltais nyt. Kuinka läheisiä, kuinka usein soiteltas, kuinka usein nähtäis. Miten isä olis muuttanu mun elämää ja miten mä voisin nyt. Se olis varmaan musta ihan älyttömän ylpee. Olisin niin onnellinen, jos mä voisin vaan kertoo sille kaiken, miten voin nyt ja mitä mulle kuuluu. Seinälle on niin tyhmä puhua, oon koittanu sitäkin. Joskus silti tunnen sen lämmön, ja tien, et iskä on mun tukena. Haluisin vaan kertoo sille, et oon ikävöiny sitä ihan älyttömästi ja et kuinka paljon mä rakastan sitä.

Muistan yhden kerran, kun olin sortumassa. Itkin, huusin, paiskoin tavaroita. Olin vihanen isälle, et se oli jättäny mut tänne. Samalla kuitenkin kaipasin sitä niin. Olin sekasin tunteista, en tienny itekään mitä mun päässä liikku. Joskus pelkkä jonkun isästä mainitseminen sattuu, ja alkaa itkettämään. Joskus en edes huomaa sitä. Kerran mua haukuttiin itkupilliks, kun aloin itkemään. Kaveri kerto kuinka isänsä oli kertonu rakastavansa tätä. Se vaan oikeesti sattuu, kun tajuaa, ettei koskaan ehtiny kertoo iskälle, paljon oikeesti siitä välitin. Ja välitän.

Syytän itteäni siitä, etten voinu auttaa sitä. Jos mulla olis ollu aikaa kasvaa vielä muutama vuosi, olisin ollu paljon vahvempi. Olisin jo jaksanu pysyy sen rinnalla. Voin kuvitella sitä kipua mitä oon aiheuttanu sille. Sillon ku jouduin laitokseen, se oli iskälle paha paikka. Toivottavasti se ei syyttäny siitä itteään. Ja voi kauheeta miten aiheutin meille sen, etten saanu puhuu yksin iskän kanssa.. Itken niin, etten meinaa henkeekään saada. Voisinpa vaan korjata ja muuttaa kaiken. Tekisin mitä vaan, et saisin iskän takas.

Tätä surua, kipua ja tuskaa ei voi ymmärtää, ennen ku napsahtaa omalle kohdalle. 

Hiljanen hetki,

Iskän muistolle ♥"

Mun on niin iso ikävä. Sitä ei voi edes kuvailla. Kyynelkanavat aukee jo, jos edes ajattelen isää. En lisäisi tähän tekstiin mitään.

Tää päivä on tuntunu jotenki erityisen rankalta. Tuntuu, et suurimmalla osalla on ollu joku kiukutuspäivä ja jotkut on ollu muuten vaan omia itsejään (onks toi ees sana???). Kuljin kotiin leuka rinnassa ja vähän toivoin, et ees joku olis vastannu mun lähettämiin viesteihin ja nostanu sen leuan ylös. Mut ei niin ei. Onneks on vielä muutama jäljellä, jotka ei oo rakkauden, itsekkyyden tai vihan sokaisemia. Ja kenenkään ei nyt tarvitse itse luokitella itseään mihinkään ja ruveta rypemään itseinhossa "enkai mä nyt vaan oo tehny mitää". Ei, ei ja ei. Oon tän loppuillan itsekäs paska ämmä, mä en todellakaan jaksa hymyillä.