Ahdistaa, ahdistaa ja ahdistaa. Itkettää, masentaa, pelottaa, vituttaa ja väsyttää. Kaikkee pitäis tehdä, mut harvaa asiaa ehdin tekemään. Buukkaan päiväni totaalisen täyteen pieniä yksityiskohtia myöden, kuten siivoukset ja siihen sisältyvät vaiheet. Unohdan oman terveyteni. En pysy aikataulussa ja tuntuu, et jatkuvasti on jotain rästissä. Välillä unohdan nukkua, kun stressaan/buukkaan seuraavaa päivää. Miks mä sit teen niin? Ahdistaa tekemättömyys ja yksinäisyys, ja niiden aikana pintaan nousevat tunteet ja ajatukset.
Keskiviikkona terapiassa sain jonkunnäkösen kohtauksen. Terapeutti iski aika arkaan paikkaan, rauhassa juteltiin mun tahtiin. Kuitenkin silmissä alko sumenemaan, valo tuntu älyttömän kirkkaalta ja menetin itseni hallinnan. Luulin, et mulle iskee migreeni, ja pyysin sammuttamaan valot. Hän kyseli syytä, mut en pystyny vastaamaan enää. Tuntu ihan siltä, ku olisin vaipunu psykoosiin, mut en kuitenkaa menettäny todellisuudentajua. Muistan puhuneeni raskaista asioista, heilutin päätäni ja osotin siihen, ja totesin jotain, et paljon pieniä palloja. Loogista, raskas asia, ja nää "pienet pallot" aukee puhumalla. Mut pelotti, kun en hallinnu itteeni enkä voinu sanoo, et en voi hyvin tai mitään muutakaan. Se loppu siihen, et aloin itkemään, oikeen kunnolla. Terapeutti varas mulle lääkäriajan huomiselle, saa nähdä joudunko jonneki osastolle tutkittavaks vai tietääkö se lääkäri mistä on kyse. Ensimmäinen kerta, mut ei välttämättä viiminen. En halua, et noita tulee missään enää. Olis kiva, jos tuol päiväkodis työssäoppimisjaksol joku lapsi mainitsis vaik jotain isästään ja se aiheuttas sen et menisin tollaseks. Mitään pahaa en siin tilas tekis, mut se mitä suustani päästäsin ja ylipäätään. Miten ne lapset vois enää luottaa muhun? Ja voinko valmistuu tähän ammattiin, jos on riski saada tälläsiä kohtauksia?
Musta tuntuu nyt jo sairaalta joutuu syömään masennuslääkkeitä, ja herrane aika mulla tilttaa päässä, jos jotain rauhottavia määrätään.. Sit pidän itteeni.jo totaalisena mielipuolena, ja niin pitää varmasti kaikki muutkin. Mut sen mä myönnän, et mun psyykkinen kunto on aika hataralla pohjalla. Siit on joutunu kärsimään lähipiiri ja varsinkin Mixu.
Syömisen kanssa on aika paljon ongelmia. Kykenen joinakin päivinä rakkaan ystäväni avustuksella syömään normaalisti. Oon saanu kuulla sitä EDELLEEN kuinka syön niin paljon ja et mun pitäis liikkuu paaaljon enemmän. Sataa laihdutusvinkkejä, vinkkejä syömättä olemisesta.. Ja mä en voi välttää tätä ihmistä. Mä oon oppinu suodattaa jonkun verran näitä, mut kun jos yhdellä on aina se asenne, et mä syön paljon ja liikun liian vähän JA kun se tuo sitä esille usein, niin alan uskomaan siihen. Mua parantavat ihmiset koittaa kumota tollasia ja taistelee vastaan. Ei muuta voi sanoo, ku et on varmaan aika rankkaa just nyt olla mun ystävä. Päivä kerrallaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti