Syömishäiriö

Ihanat tytöt. Pitää musta huolen. Ihanaa, et voin puhua niille ongelmistani ja ne ymmärtää mua. Sen jälkeen kun mulla todettiin syömishäiriö ja masennus, on kaikki ollu aika häilyvää. Tuntuu, et kaipaa sitä tukea ja turvaa mut samalla on niin yksinäinen. Huomaan, et mulla on tarve puhua mun ongelmista ja ettiä sitä keskustelua ja tietoa asioista, ja tietysti mielipiteitä. Mut jotenkin se on jääny vaan päähän möyrimään eikä sitten jotenkin vaan halua avata sitä suutansa. Varsinkin jos kerran sen on jo alottanu, mut kukaan ei just sillon kuule. Tuntuu pahalta. Ehkä mun pitää lopettaa tää "huomion" kerjääminen ja keskittyä kuuntelemaan. Eihän mua ole tarkotettu puhumaan, eihän? Mä haluan puhua ja mun pitää puhua, mut se ei oo niin yksinkertasta jos toinen osapuoli ei oo mukana tai vastaanottavainen. Sitten pyörii yksin niiden kysymysten ja ajatusten kanssa. Olis ihan älyttömän hienoa voida vaan keskustella siitä millasta on olla syömishäiriöinen ja onko kenelläkään muulla tullu se yllätyksenä. Tai masennuksesta, miten se on ilmentyny ja miten on hoitoa haettu ja saatu. Olis tosi hienoa saada joku kaveri, joka oikeesti olis kiinnostunu näistä aiheista.

Mä ehkä hymyilen ja nauran, kerron vitsejä ja mielipiteitäni, mut oon oikeesti sisältä rikki. Mä uskottelen itelleni, et hyvin pärjään. Vaikka todellisuudessa yksinäisyys painaa päälle, ja se, et kaikki aika menee terveyden miettimiseen. "Näkyyks mun makkarat" ja "syön liikaa" on yleisimpiä ajatuksia mitä mun päässä liikkuu. Koulussa on kivaa joo, mut jos se menee siihen et ulkonäköpaineet painaa päälle, niin mitä mä sitten teen? En aio lintsata, mut ei siitä koulunkäynnistä sitten mitään tuu. Oon fyysisesti läsnä, mut henkisesti uponnu toiseen maailmaan.

Apua.