Forever alone

Vaikka vietän päiväni aika pitkälti kouluu lukuunottamatta yksin, pelkään silti yksinjäämistä. Se on täysin eri asia haluanko olla yksin vai jätetäänkö mut yksin. Suorastaan mä pelkään sitä, etten kelpaa. Ihmiset pikkuhiljaa hakeutuu toistensa seuraan ja koulussakin välillä tuntuu siltä, et ei oikeen tiedä miten päin olis. Oon niiden ihmisten kanssa, ketkä selvästi tykkää mun seurasta. Välillä silti porukkaa on poissa ja sit kun kattelee ympärillensä, niin totee, et ei tää mennykkään niin miten kuvittelin. Se paikka ei tunnukkaan enään niin turvalliselta. Pelkään puhua asioista, pelkään sosiaalisia tilanteita jossa voin jäädä ulkopuolelle. Oon joskus joutunu aina olemaan se, joka jätetään ulkopuolelle ja kenelle nauretaan. Pelkään, et se toistuu. Vaikka kuitenkin ymmärrän, et näin tuskin tulee tapahtumaan.

Missä on elämänilo? Missä on tuki & turva? Missä on ystävät?

Tää pelko, et kelpaanko, on heijastunu terveyteen josta on muodostunu syömishäiriö. Kamppailen ajatuksien, tuntemuksien ja painon kanssa etsien oikeaa suuntaa. Ne sanat mitä vuosia sitten kuulin, kummittelee päässä ja käskee tehdä asioita. Oon halunnu mehua ja mulle on sanottu "vitun läski", ja aina toistettu sama asia mitä ikinä olenkaan halunnut. Jääkö se päähän toistumaan? "Vitun läski, vitun läski, vitun läski taasko sä syöt??" Kyllä se jää. Se todellakin jää.

Tässä on todiste teille jotka ovat "nyrkkinsä" mua kohtaan kohottaneet, et kyllä, ootte onnistunu jättää muhun ikuiset arvet. Nyt voitte olla helvetin ylpeitä, et pääsitte tavoitteeseenne. Ja todellakin kannattaa olla huolissaan omasta terveydestään, jos nyt ei tunnu minkäänlaista kolkutusta pääkopassa.

Ketään ei arvostella, ketään ei jätetä yksin.