En oikeestaan osaa enää edes sanoa, millä voimilla elän. Mä en saa enää masentua, mulla ei oo oikeesti aikaa enää sille. Ja ystävilläkin varmasti alkaa olemaan voimat loppu mun tukemisen suhteen. Oon mä välillä nimittäin aika vaikee ihminen. Kiitos kuitenkin teille, jotka ootte polkuja mun kanssa kävelly, ettekä oo jättäny mua yksin. Arvostan sitä, et vaikeina aikoina ootte kuunnellu ja pitäny huolta.
Mä oon tunnistanu stressin. Sen voimakkuudesta en tiedä enkä osaa sanoa mitään, mut tiedän, et se hallitsee mua. Oon koko päivän koittanu irrottaa siitä olemalla ajattelematta yhtään mitään, mut ei se onnistu. Se ei mene pois. Se takertuu muhun ja huonoina hetkinä repii mua palasiks. Just sillon, kun nimenomaa mun pitäis olla skarppina. Ärsyttää eniten se, et mä "liiottelen" tätäkin asiaa. Enköhän mä ite tiedä parhaiten miltä musta tuntuu. Eli kiitos vaan huolenpidosta ja tuesta.
Mä en jaksa enää olla räsynukke, mä oon hemmetti ihminen! Mulla on oikeus sanoa ei, mulla on oikeus omaan mielipiteeseen, omaan elämään. Eikä kenenkään tarvi tulla arvosteleen mua tai mun elämää. Edes läpällä. Mä en oo niin vahva nyt, et voisin sivuuttaa mitään tollasta. Ihminen joka välittää, ymmärtää, ettei nyt se mene sillä perjaatteella, et "toisesta korvasta sisään - toisesta ulos"..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti