Mun sisällä ei oo mitään. Tyhjää. Mä en tunne mitään. En iloo, en suruu, en onnellisuutta, en ahdistusta.. Ja vaan kyyneleet löytää ulosreitin.
Elämä on joskus tällästä. Välillä on vaan pakko istuu alas ja miettii, et mitä oikeesti elämältään haluaa ja mitä on valmis tekemään sen eteen. Mä en oo heikko, en todellakaan, mut mä myönnän, et joskus, toivosin et edes joskus voisin elää päivänkin ilman huolia, huolta mistään.. Ehkä mä pääsen elämään päivän unelmaani vielä joskus. Ehkä, joskus..
Oon nukkunu taas koko päivän. Huoh, en jaksa tällästä paskaa. Illalla sit tuu taaskaan uni. Ei paljon auttanu et nousin ylös, ei kauan kestäny, et alko ramasee. Mun elämässä on melkeen kaikki sellasta, mitä pitäis pistää vaihtoon tai muuttaa.. En oo ite tyytyväinen täl hetkel muut ku siihen, et mulla on vielä perhe, vaikkei isää olekaan, ja siihen et mul on todelliset ystävät mun tukena. Tiedän, joillain ei oo edes perhettä tai ketään ketä tukee.. Ei mullakaan mun mielestä oo oikeesti ku ihan yhden käden sormilla laskettava määrä niistä jotka on aidosti koskaan ees ollu kiinnostunu mun asioista. Se on sit toinen asia onks niillä enää sitä kiinnostusta..
En tiedä mitä tänään kehittelis. Mä en oo kovinkaan kehittävää seuraa ja mulle ei tua alkoholi täs mielentilas käy, joten siinä jo karsiutuu monta ideaa. Yksinäni sitten datailen ja mietin miten selviin tästä tilanteesta. Mulla ei oo aikomusta eikä halua satuttaa itteeni, silti tunnen itsetuhosuutta, itseinhoa ja epäonnistumista.
Yks rankka päivä muiden joukossa vahvistaa mua vaan entisestäni. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti