Ahdistaa kaikki. Jokaikinen liike, hengähdys ja katse. Kysymykset on ku viiltoja sisimpään - seinää heitettyjä laseja. Mun psyyke on äärirajoilla, mä en tiiä ketä mä ees olen. Mut mitä mun pitäs tuntee? Tai miks edes tunnen? Vai tunnenko?
Mä en kestä sitä, et ihmiset näkee mun sisälle. En kestä, et joudun olemaan ihmisten ympärillä. Sosiaaliset tilanteet ei varmaan koskaan ollu näin pelottavia. Ja niit on helppo paeta. Tiedän olevani loistoystävä peruessani viime tingassa reffejä, ollen mitä rasittavin ihminen ja hei, ei mua uskalla viedä kotiinkaan ilman paniikkioireita. Fakta on se, et mä oon vähän (aika pahasti) syrjäytyny nuori (sossupummi), joka haluu vaan sulkeutuu ja olla ihan yksin. Miks? Koska mä oon hakenu töitä, hakenu, hakenu, hakenu ja hakenu. Alan olemaan loppu, toivoton sen suhteen. Tajusin liian myöhään syksyn yhteishaun, se kerkes loppumaan. Nyt oon taas ison kysymysmerkin alla - mitäköhän tällänen itseään markkinoinut ja kokematon (ammattiton) työtön elämälleen tekisi?
Jos unohdetaan työkuviot, mitä mulle kuuluu?
Tää kysymys on ahdistava, saa mut tuntee oloni epämukavaks. Käyn jatkuvasti keskustelua itseni kanssa, koitan saada kiinni punasesta langasta ja löytää vastauksia. Mut oon niin hukassa, en vaan tiedä mitä ihmettä mä teen.
Mä puhun kuitenkin asioista, en salaa mitään. Käyn ihmisten kanssa syviäkin keskusteluja. Silti jotenkin en pääse tästä olosta eroon. Työnnän tietosesti ihmisiä pois sekä sosiaalisten paineiden ja pelkojen takia, et myös tän olon takia. Koen joskus, et muut ihmiset aiheuttaa ahistusta ehkä sanomalla jotain joka aiheuttaa mussa jonkun tunteen, joka taas herättää ahdistuksen.
Tässä ei paljon terapiat auta, tuskin pystyisin käymään sielläkään. Harva ihminen enää saa mut lähtemään edes ulos. Ja kyllä, tiedostan sen ihan itsekin, et on sitä pirteempääkin väkeä nähty.
"Parannusta" odotellessa. Työntäkää ne luonnon teet ja rauhottavanne sit pitkälle sinne persuksiinne.
