Isänpäivä oli ja meni

On kämppä. Sisällä onnellinen perhe, yhdessä viettämässä laatuaikaa. Mä oon ikkunan takana. Vaikka huudan ja koitan rikkoa ikkunan, mua ei silti huomata. Vajoon polvilleni ja tajuun, ettei mulla oo sitä jäljellä, mitä muilla on. Hukun kyyneliini. Muhun sattuu.

Kyllä nyt on pakko myöntää se tosiasia, et mua oikeesti vituttaa muiden isänpäivähehkutukset. Oikeestaan se vituttaa eniten, kun ei ole ihmistä jonka kanssa viettää tän tyylinen päivä. Osottaa rakkautta ja lämpöä. En tosiaankaan halua sitä muilta pois, vaan harmittaa, ettei kukaan lähipiiristä pyytäny mua edes syömään. Ei sillä, et mun läsnäolo olis mitenkää tärkeetä, mut kyllähän tää kotona olo tälläsenä päivänä tuntuu ihan vitun paskalle. Parhautta on antamisen ilo, jota en tänäkään vuonna voinu toteuttaa. Jouluna sama homma. Vaikka meen äidille ja oon siitä onnellinen, et mulla on vielä edes äiti, niin ei se joulukaan tunnu samalta.

Kukaan ei voi ymmärtää miltä se tuntuu, ennen kun osuu omalle kohdalle.