Home sweet home

Viikko pohjosissa sai mut ajattelee laajemmin. Tuntuu siltä, et aukes paljon uusia "portteja" tai mahdollisuuksia tai miten sitä ikinä kutsutaankaa. Uskaltasin lähteä yksin toiseen kaupunkiin töihin tai opiskelemaan. Nyt on vaan pakko todeta, et kyllä se matkailu vaan avartaa. Toisaalt haluisin aivan hirveesti muuttaa pohjosiin, koska se on vaan jotenkin niin rentouttava mesta. Mut olisko musta siihen, et jättäsin kaiken taakseni satojen kilometrien , jopa ehkä tuhanne kilometrin päähän? Just, kun oon saanu kuitenki täällä ihmissuhteet kuntoon. Ja ei äiti ainakaa jaksais matkustella mua kattoon, eikä varmasti edes ehtis tai olis välttämättä varaakaan. Toisaalta ei voi kuitenkaan voittaa, jos ei pelaa.. Elämyksiä tulee, kun ottaa riskejä eikä odota liikoja. On niin paljon mahdollisuuksia.. Mua ei oo luotu pysyyn paikallani, joten miks tekisin niin? Oon vielä nuori, ja mul on aikaa ettiä omaa paikkaani. Tästö tullaan keskustelemaan kiihkeästi lähipiirissä. Tulen kuulemaan mm. huudahduksia "et varmana lähde!!!" ja "miks vitussa?!?!!?"...

Houkuttelis kyl mahdollisuus alottaa elämä puhtaalta pöydältä.. Mut kyllähän sieltä kotiinkin pääsis, jos se ei oliskaan mun juttu.. Enkä nyt meinaa, et lopettasin koulun! Ei tarvi hätääntyä.

Oon totaalisesti rentoutunu. Oli ihana reissu. Tunturit ja kaikki. Ja paras seura. Väpä kuittaa ja painuu nukkuun. Just tulin kotiin, ja reissannu 18 tuntia. Huhhuh.

Terkut Inarista!

Täällä ollaan! Lähdin tänne pakoon kaupungin murheita ja rentoutumaan. Saan hetken miettii elämääni ja keskittyy täysin itteeni. Matkahan ei mulle maksanu mitään. Eikä myöskään majoitus tai ruoat. On jotenkin niin ihanaa päästä pois ja olla vaan. Oon yhden kaverin luona, ja kun se on päivät töissä, niin saan omaakin aikaa.

Tää on tosi kaunista seutua. Vaikka oonkin tässä aikalailla niinku "kylillä" niin silti takapihalla vallitsee metsä ja mustikka-apajat. Tänään kävin vähän pyörähtämässä siellä sun täällä ja kuvailemassa. Mut kaikista eniten odotan patikkareissuu jonnekin tosi korkeelle, mistä on tosi komeet maisemat! Mulla jäi tottakai kameran laturi kotiin ja oletin, et täällä toimii muistikortinlukija, mut miten kävikään.. Kameran akku on täynnä eli riittää varmaan tän viikon, mut kuvia en saa koneelle, ennen ku vasta kotona. Ellei toi mun kaverini jostain jotai piuhaa onnistu hommaamaan. Tosin lähin apteekkikin on 40 km päässä ja sairaalaan on sellaset 340 km vissiinki matkaa, että tota täällä ei taida lähimaillakaan olla mitään elektroniikkaliikkeitä..

Lähtö tänne tuli tosi lyhyellä varotusajalla, mut ei mulla ollu kotona mitään, mikä mua sinne sitois. Kanillakin on hoitaja, muutamakin tarvittaessa. Sillä on hyvä olla. Äitikin sano, et tosi hyvää tekee mulle lähtee tänne, et ku oon ollu niin stressaantunu kaikesta. Vaikka se yleensä on sitä vastaan, et lähtis näin spontaanisti jonnekin. Mut se sano, et ehkä ihan hyvä mun hetken aikaa olla pois sieltä, kun kuitenki kaikkee on sattunu ja on menny ihmissuhteita solmuun ja ollu luottamusongelmaa jne.. Ehkä mä täällä ollessa saan tietää, ketkä on niitä tosiystäviä. Kyllä sen huomaa jo näin päivän jälkeen.

Hei ihan oikeesti, mä en vaan voi käsittää! Siis oikeesti noita poroja kulkee ihan miten sattuu ja ne vaa chillailee tiellä eikä pelkää autojakaan tai mitään... NIIN hassua.. Ikinä nähny ennen poroja ja täällä sit niitä on niinku joka mutkan takana!

Sit kun tää mun kaverini saapuu töistä, mennään saunaan, otetaan muutama rentouttava ja mennään nukkuun. Huomenna sit voi olla, et lähdetään patikoimaan ja grillaileen keskelle ei mitään! ;)

Ja kaikista hienointa on, et täällä ei tarvi esittää mitään, ja voi mennä vaik saappaat jalassa minne vaan. Porissa eräät on maininnu asiasta, et miten mä kehtaan käydä kaupassa saappaat jalassa... Huoh.

Go home anorexia, you're drunk

Hipheijaa. Nyt ollaan taas mun oman elämäni jätelaitoksen porteilla odottelemassa josko mä ite tajuisin lähteä ennen, ku mä saan jotain mukaani. Puhun nyt syömishäiriöstä, jonka jätin taakseni ja hyvästelin sen hyvin mielin. Se haluaa takas, ja mä oon antanu sille liikaa tilaa. Oon alkanu taas ajattelemaan niitä pahoja juttuja, mitä mä jo kerran oon kieltäny itseltäni. Eihän anorektikoissa oo mitään kaunista, eihän? Kuka edes haluaa sellasta? Miks mä sitten ihannoin niitä? Mikä mua vaivaa? Mä puhun nyt avoimemmin tästä asiasta, kun koskaan ennen. Mä sanon sen ääneen, vaikka ennen se oli hemmetin vaikeeta. Mä koitan pärjätä pienillä määrillä ruokaa ja tietosesti koitan laihduttaa. Vai oonko mä tehny sitä koko ajan, alitajusesti, itseltäni salassa? Mä en ymmärrä itteäni enää. Miten kukaan muukaan voi sitten ymmärtää?

Miten mun läheiset ihmiset ottaa tän? Voinko mä ees puhua niille tästä? Entä jos alkaa ylenpalttinen höösääminen ja lähtee paskahuhut taas liikkeelle? Kaikista eniten se tukee näiden ajatusten palaamista, et ihmiset suorastaan syöttää mulle liikuntaa ja terveellisiä elämäntapoja laihduttamiseen liittyen tajuamatta yhtään yhteyttä siihen, et oon just vasta parantunu.

LIHAVA! LAISKA! URHEILISIT ENEMMÄN NIIN LÄHTIS JENKKAKAHVAT! MAHAMAKKARAT! ONNEKS KÄYT SALILLA!

Ei, ei ihmiset mieti näköjään yhtään mitään mitä ne suustaan päästää. Ei niinku mitään. Mä nyt tiedän kuitenkin etten oo mikään maapallon isoin valas tai lähelläkään, mut tottakai heti nousee kaikki ajatukset takas pintaan, kun niistä aletaan muistuttaa. En oo vieläkään immuuni ihmisten nimittelylle ja haukkumiselle, vaan mä oikeesti alan miettii, et onko niiden puheissa perää. Ykskin kaveri laukoo näitä jatkuvasti tarkottamatta sen kummemmin mitään pahaa. Sillon varsinkin rupee miettimään, et taitaa olla aihetta kattoo peiliin. Vaikka mun pitäis hyvin tietää, et se ratkasu ei löydy peilistä vaan itsestäni. Ei mun pitäis välittää ollenkaan mitä muut sanoo tai ajattelee, mun pitäis tyytyy elää sitä elämää mitä mulla on just silleen kun mä haluan. Ei muiden mukaan. Ehkä mun on aika nostaa pää mudasta ja koittaa kuunnella itteeni.

Mä tiedän, et joku päivä tää piina on ohi kokonaan. Ja pystyn nauttii elämästä. Sitä päivää odotellessa.

Damdam

Oon nyt sitten 20 v. Lauantaina oli synttärit. Ei oo kauheesti ehtiny kirjotella, mut täällä mä taas oon. Nyt on taas enemmän aikaa. Nyt nautin lasillisen hyvää alkoholia, kuuntelen rentoo musiikkia ja koitan rentoutua. Tuntuu, et nyt on oikee aika pysähtyy ja miettii omaa elämääni. Mitä mä haluan? En tiedä. En ala miettii sitä täällä.

Oon alkanu syömään taas huonommin. Mä en tie mikä siihen vie, mä vaan "unohdan" syödä ja joskus mä oikeesti mietin sitä etten kehtaa syödä. Tyhmää, TIEDÄN. Mä en vaan voi ajatuksilleni mitään. Nyt taistelen niitä vastaan.

Mä mietin liikaa asioita. Saan itteni ressaamaan miljoonasta asiasta, vaikkei mulla olis mitään syytä. Mulla on katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa niin, et mä selviin ainakin muutaman päivän niillä. Mut mikä mulla on? Haluan elää. Mä oon sellanen ihminen, et rakastan kaikkii spontaaneja reissuja ja juttuja, enkä pysty sellaseen, et vuotta ennen suunnitellaan ja aikataulutetaan joku reissu. Ei, sen pitää mennä niin, et nukutaan kun väsyttää ja syödään, kun on nälkä. Ja tehdään sitä miltä just sillä hetkellä tuntuu. Ihmiset jotka ei taas pysty tekemään asioita suunnittelematta ja spontaanisti, ei vaan voi käsittää sitä. Sama juttu, kun mä oon sellanen, et mä nukun kun nukun, ei auta sängyssä makailu. Toki on eri asia jos istuu koneella. Mut siis mä menen sänkyyn, kun väsyttää ja dam, oon unessa. Toisin, kun jos meen pirteenä sänkyyn, niin saatan monta tuntia pyöriä levottomana. Mixu esimerkiks ei voi ymmärtää, et miten ei saa nukuttua laittamalla silmiä kiinni. Mä en vaan ymmärrä taas miten joku voi vaan nukahtaa niin. Elän hetkessä, ja tungen taloushuolet jonnekin kaapin pohjalle, kunnes ne pamahtaa jonain päivänä sieltä taas naamalle. Entä sitten? Oon onnellinen, koska mä oon tehny just sitä mitä mä elämältäni haluan. ELÄNYT. Mun ei tarvi ostaa asuntoautoa ja reissata ympäri maailmaa, vaan riittää, et mä pääsen arjessa toteuttaa pieniä elämyksiä. Kuten se, et saatan näin lomalla lähteä keskellä yötä ajeleen kavereiden kanssa ja tulla vasta aamulla kotiin. Tai sit lähtee spontaanisti vaikka kahville tampereelle keskellä päivää. Tottakai aina mennään rahatilanteen mukaan. Tällänen mä oon, spontaani. Mä en osaa muuta, ku elää hetkessä. Vaikkakin ressaan jonkin verran, niin ressiin auttaa just tällänen onnellisuus.