Toinen todellisuus

Yksin kotona olemises on se hyvä puoli, et on suojassa kaikelta vääryydeltä. Toki internetin julma ja karu maailma voi puskee ihmisen aikamoiseen ahdinkoon, mut selaimen voi aina sammuttaa, ja sulkee ittes ulos siitä. Kotona on turvallinen olo, voin olla täysin oma itseni, näyttää miltä haluan, syödä mitä haluan ja tehdä mitä haluan, joutumatta miettimään muita ihmisiä. Pelkkä tiskaaminen yksin voi olla rentouttava kokemus. Eikä ole kyse siitä, et vihaisin ihmisiä tai et en vois nauttia seurasta, mut oon vaan saanu kokee ihmisen voiman- kuinka paljon paskaa voi yks ihminen saada aikaan. Niin pienistä sanoista ja teoista rikoksiin asti. Kukapa ei? Ihmiset vaan käsittelee ja kokee asiat eri tavalla. Mä en tiedä millä tavalla mä käsittelen asiat suhteessa toisiin, mut jossain määrin herkemmin. Tai ehkä vähän enemmänkin

Sosiaalinen oon ollut aina ja tykkään olla ja jutella ihmisten kanssa. Joskus kuitenki ihmisestä paljastuu se puoli, joka muistuttaa mua niistä itsekkäistä ihmisistä, ja haluun vaan paeta koko tilannetta. Koska en koe vieläkään pärjääväni muille, vaikka tilanteesta olenki aina kärryillä. Vinkuminen, vänkääminen, vihamielisyys.. Mä en vaan kykene myöntymään tilanteeseen, vaikka siinä ei olis mitään pahaa. Pelkään, et jotain pahaa tapahtuu, niinku aina ennenkin.

"Tiedän, et tässä porukassa viimeks mulla oli ulkopuolinen olo, joten varmasti on tälläkin kerralla. Mielummin jäisin kotiin, ettei mun tarvis taas kohdata turhia negatiivisia tunteita. Vika on kuitenkin vaan mun päässä, ei siinä miten muut käyttäytyy tai mitä ne on. Ne on varmasti ihan kivoja."

Monien vuosien kiusaamiskokemukset ja muut "alemmuuskompleksit" on saanu mun itsetunnon siinä määris romahtamaan, et oon aina se kakkonen. Ei väliä, kuinka paljon rakastasin itteeni, en kuitenkaan kykene asettamaan itteeni tasapainoon muiden ihmisten kanssa. Itteni hyväksyminen on ollu rankkaa ja tuloksetonta. Ristiriita tässä on se, et mua ei kiinnosta muiden mielipiteet. Pukeudun ku maalaisjuntti ja en muista harjata hiuksiini lähties ulos ja syön muutenki ku sika. Joku iskee silti tuol takaraivossa- joku on aina parempi. Kaikessa. Luotto omiin kykyihin on hukassa ja muutenkin luotto oman itteni hyvyyteeni. Viimeaikoina oon oikeesti miettiny, miks mun tarvii pelätä kaikkee? Siltä se ainaki tuntuu. Sanotaan, et pelkojen kohtaaminen helpottaa. Mut kun mä en tiedä mitä ne pelot on, ja aina ku yritän kohdata niitä, ne vaan pahenee entisestään. Paniikkioireet on ihan arkipäivää.

Mä vaan en tiedä mitä mun pitäs sanoo tai tehdä. Mun päässä tapahtuu päivittäin sellast sopan keittelyy, et välillä ei oo romahdus kaukana. Mä en haluu huomioo, mä tykkään olla näkymätön, mut ku en aina haluis pakottaa itteeni olemaan näkymätön. Haluisin olla rohkeempi ja pystyy uskoo itteeni. Haluisin olla itsevarmempi, vahvempi. En kokee olevani halpa kopio itestäni. Uutta on vaikee rakentaa vanhan päälle, jos ei vanhaa pura ensin pois.

Asiasta vaikeneminen ja sen häpeäminen on ollu ehkä suurin kompastuskivi vuosien varrella. Nyt siis tän myöntäminen muulle maailmalle on suuri ponnistus, ja toivon, ettei mun tarvi katuu tätä. Sen mä tiedän, pelkään sitä, et jos valokiila osottaakin muhun- mitä sit tapahtuu? Mä haluun vaan olla näkymätön. Kuinka onnettomalta, yksinäiseltä ja syrjäytyneeltä mä vaikutan muusta maailmasta? Vaikutanko mä pakko-oireiselta, epäsosiaaliselta ja itsekkäältä ihmiseltä? Mut kun mä oon kaikkee muuta, mussa on niin paljon hyvää! Mut miksen mä vaan kykene kasaamaan itteeni ja näkemään sitä? Mä tiedän et mä oon jossain, mut missä? Miten mä löydän itteni? Mistä mun pitäs alottaa?

Tarvin navigaattorin,

Katja