"Pikkumiehen syndrooma"

En ymmärrä, miks on pakko suurennella asioita ja dramatisoida. Haluaa huomiota ja siks on pakko suurennella, jotta joku asia tai tapahtuma kuulostas kiinnostavammalta. Kuitenkaan sillä ei saavuta mitään, enemmänkin kiinnostus lähtee kuunnella ja uskoa niihin juttuihin. Jotenkin tällänen ihminen kokee olevansa hieno ja upea ihminen, muuntautumalla tarvittaessa sopivaks tilanteen ja seuran mukaan. On erittäin ärsyttävää tajuta, et just hetki sitten tää oli täysin eri mieltä, mitä hetken päästä. En puhu nyt patologisesta valehtelijasta. Koen tän olevan "pikkumiehen syndrooma". Eli siis ihminen ei vaan yksinkertasesti ole sinut itsensä ja varsinkaan kokonsa kanssa (välttämättä sisäistämättä sitä itse). Egoa on siis kasvatettava mahdollisimman suureks, sitä pituutta kun ei välttämättä löydy niin paljon, mitä itse ehkä toivois

On pirun ärsyttävää huomata, et ihminen sanoo vihaavansa paskanjauhantaa ja painottaa itse olevansa suvaitsevainen ihminen. Totuus on kuitenkin toinen. Sanakin jostain ihmisestä, AINA löytyy jotain mainittavaa. Ihan vaikka paidan väristä. Ja sitten haukutaan niin syvimpään helvettiin ihmiset, jotka eivät vaan osaa ajatella tai tehdä samalla tavalla, kun hän tekis. Antaa siis hyvän ihmisen kuvaa ulospäin, esittää, vaikka syvimmässään ei ole ehkä ihan niin puhdas pulmunen, mitä väittää. Saatan vaikka sanoa, et olipa Liisalla huono päivä tänään, ihan vain heittona ilmaan, niin eiköhän sieltä ala tulla tekstiä. On pakko talloa muut, pitääkseen itsensä ylhäällä.

Kaikesta huolimatta tälläset ihmiset on yleensä mukavia ja hyvää seuraa. Ristiriitaista, ehkä. Jokanen on omaa laatuaan, ei siitä aleta tässä kiistelemään. Kuitenkin musta on älyttömän tärkeetä, et ihmiset pystyy olemaan täysin omana itsenään mun seurassani, kun en mä pysty muuten rentoutumaan. Siinä tuntuu tietty jäykkyys.

Mun oli pakko tulla tänne purkamaan olotilojani, ei tällä hetkellä mielellään pidä mitään sisällään. Muutenkin jo liikaa juttuja päällä. Mut tästä selvitään.

Kun epäonni seuraa

Kuulun yhteen ärsyttävimmistä ihmistyypeistä - stressaajat. Saan stressin kyhättyä tilanteessa kuin tilanteessa ja varsinkin sillon, kun siihen nimenomaan ei ole aihetta. Mut sillon kun aihe tulee, voi hyvä luoja sitä stressin määrää.

Stressasin alkuviikosta et lopetanko työt ja haen toista työtä, etsinkö uuden kämpän.. Täysin tiedottomana tulevasta. Kävin eilen lääkärissä joka totesi mun olevan kelvoton tähän työhön jalan oireilun takia - menetin työpaikkani. Muutenkin palkanmaksu on ollut hieman kyseenalaista ja tässä jo onkin kärvistelty, et millä maksan vuokrani. Ilmoitin tietenkin vuokranantajalle vuokran tulevan myöhässä, koska palkka ei siihen riitä ja en tiedä koska saan tukia asian suhteen. Hän kylmästi ilmoitti, et kun mulla on jo kaks varotusta (vuokranmaksu myöhässä) taustalla, niin hän aikoo ottaa tilalleni asumaan jonkun maksukykyisen asukkaan. Ja nämä varoitukset on tulleet kertoina, jollon oon saanu sossusta tuet myöhässä. Joten nyt lähtee kämppäkin alta. En suunnitellut tätä ihan näin. Oli tarkotus ettiä toinen työ tilalle, ennen kuin nää työt loppuu, ettei tarvi alkaa sossussa taas selvittelemään asioita. Niissä kun tunnetusti kestää aikansa. Enkä ehtiny edes katsella kämppiä saati rekisteröidä koko asiaa, kun jo sekin oli "hoidettu".

Oon nyt siis aika vahvasti sitä mieltä, et mun stressaamiseni ei ole aiheettomia. En koe olevani pessimisti, vaan ihan oikeesti oon huomannu jonkun hyvän asian jälkeen tulevan jotain huonoa. Työn saanti oli niin hyvä asia, et odotinkin jo korkeelta putoomista. Toisaalta onhan elämä muutenkin aika vuoristorataa, mut kaikista tasasemmin menee, jos ei tapahdu mitään älyttömän mullistavaa - hyvää tai huonoa. Oon kokenu aina mun elämäni jotenkin vaakana. Ehkä mä sitten oon pessimisti.

Vaikka ei mulla hätää ole, ressaa nää asiat tottakai. En tiedä saanko kämppää tilalle, saati sitte koska rahaa.. Näinä hetkinä tuntee ittensä epäonnistuneeks ja erityisesti toisten riesaks.

No pain, no life

Samanaikasesti musta tuntuu, et mun asiat alkaa olemaan vähän paremmin, kun kuitenkin tunnen tavallaan kadottavani itseni. Mulla on jumalattomasti ongelmia, pään sisällä, ja tajuan niitä hiljalleen itsekin - ahdistaa. Asiaa ei auta tosiystävien vähyys (viittaan edelliseen postaukseen), koska ei vaan ole seurassa valinnanvaraa paljoa. Ei sillä, et siinä mitään vikaa olis, määrä ei korvaa laatua. Jotenkin vaan tuntuu, et oon juuttunu tiettyihin normeihin, ja niistä on vaikea päästä pois. Toisaalta, joistakin en tahdo eroon. Oon lukossa, rajalla, miljoonan vaiheilla. En tiedä mihin suuntaan ottaa seuraava askel, kun tuntuu helpommalta ottaa se taaksepäin. Koen rikkovani jokaisen johon kosken, koen olevani liian voimakas persoona ja kaatavani muut. Haluan olla se jota oon aina ollu, hiljanen tyttö nurkassa. Aikuistuminen pelottaa.

Tarvitsen jatkuvasti tukea, siks koenkin itseni riesaksi. En vain kykene yleensä tekemään valintoja yksin, pieniäkään. Oon aina tottunu menemään muiden rinnalla, syömään sitä ruokaa, mitä muut haluavat. Toki oon itsenäinen, se on täysin eri juttu. Oon uhrannu aikani muille ja muista huolehtimiseen, ja nyt kun yritän selvittää oman jaksamiseni, löydän paljon pelottavia asioita. Kuin opettelisi tuntemaan itsensä uudelleen. Kaikista pahimmalta tuntuu se, ettei enää uskalla nojata keneenkään. En pelkää rikki menemistä, mun auttaminen on vaan niin vaikeeta. Toisaalta haluaisin sulkeutua yksin kämppääni, itkeä ja murehtia kaikki päivät rasittamatta ketään. Kuitenkaan en selviä niin, jossain kohtaa napsahtaa. On ollut jo lähellä. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, kuinka paha olla mulla oikeesti on. Ihmiset tuntuu luottavan sokeesti siihen, et masennus oli ja meni. Mä pelkään sen uudelleen tulemista ja siks koitankin repiä kaiken avun irti. Joka taitaa olla huono vaihtoehto.

Mä oon taas hukassa itseni kanssa. Blogin historiaa lukiessa huomaa mun oravanpyörän. Taas tässä pisteessä. Kyllä musta välillä tuntuu niin turhauttavalta kiertää ympyrää, et kyllä käy loppu mielessä. Eikä ollu nyt mikään itsemurhauhkaus. Ei vaan henkisesti jaksais tätä taistelua - kumpa vois vaan jatkaa päivästä päivään hymyilyä.

Arpien tikkailua

"Sä et pärjää yksin."
"Sul on ongelmia, jotka sun pitää selvittää yksin."
"En mä halua olla ihmisen kanssa tekemisissä, joka vetää mut pohjalle."
"Sä vaan kuvittelet sun ongelmat."
"Oot pinnallinen huomiohuora."

Mä muistan kuka on sanonu ja mitä. Joidenki kanssa en oo tekemisissä, ja joidenkin kanssa ollaan "niitänäitä-kavereita" ja eräs näistä ylläolevista on päässyt läheistenkin keskuudessa ilmoille. Lähdetään ihan alusta ja ensimmäisestä liikkeelle. Mä en pärjää yksin. Miksen? NAUTIN yksinolosta. Teen palapelejä, kuuntelen musiikkia, muokkaan kuvia ja videoita, selaan nettiä, laulan, teen ruokaa, siivoan... Mä joskus jopa olen heittänyt valkosia valheitä ihmisille voidakseni olla yksin. Ei nyt mitään vakavaa, kuten se, et menen nukkumaan. Aika usein menenkin, mutten saa unta, kun alan nimenomaa yksinolosta nauttien hääräämään kaikkea. Mut miks kuitenkin moni on saanu sen kuvan?

Kaikki alkaa siitä ajasta, kun muutin nykyiseen asuntooni. Olin ollut avoliitossa narsistin ja patologisen valehtelijan kanssa. Kumpaakaan ei oltu diagnosoitu, hänen lähipiirinsä siitä enemmänkin mainitsi, mutta huomasin itsekin oireilut. Elin vuoden suhteessa, jossa aina olin alistuva. Jos satoi vettä tai oli pakkasta, tunsin automaattisesti vihan niskoillani. Olihan se mun syy, et oli paska sää. Toki jos hän teki jotain väärää, kuten petti, AINA oli myös mun käyttäytymisessäni parantamisen varaa. Hän oli erittäinkin taitava puhumaan itsensä ulos ongelmista - välillä lupaamalla myös tyhjää. Minä tyhmä uskoin. Epäilin toki, mut mitä enemmän kyselin, sitä syvemmälle valheeseen upottiin. Siinä sokaistuu kuka tahansa. Haluaa uskoa. Suhde oli vaikea lopettaa, ja lopettamisenkin jälkeen piina jatkui vähintään vuoden. Nyt olen onnistunut karkottamaan tän ihmisen niin pitkälle kun voi, ja kasvattanut vahvan muurin väliin. Suhde kuitenkin jätti arvet. Itsetuntoni oli pitkään nollassa, olinhan jatkuvasti väärässä ja virheellinen. Tahtoni oli muserrettu ja edelleenkin päätösten teko on välillä vaikeaa ja epävarmaa. En osaa arvostaa itseäni vieläkään, vaikkakin itsetuntoni olen saanut nostettua siedettävälle tasolle. Kuitenkin, se taistelu jonka kävin itseni ja tän ihmisen kanssa, on jättäny muistoja nykyseen asuntooni. Enemmänkin traumoja, joita ei itse tunnista. Aivan sama, missä muualla tahansa olenkaan yksin, ahdistus ei piinaa ja oon hyväntuulinen. Tietysti on huonot päivät erikseen. Eli siis ongelma on, kun oon yksin omassa kämpässäni. Eikä sillonkaan se yksinolo ole ongelma, vaan se, et mun pää alkaa pursuamaan kaikkea ulos. En osaa herätellä niitä sanoiks, joten ahdistun, pahasti. Asiaa on vaikea selittää ihmisille, joten tällön saatan kuulostaa angstiselta huomiohuoralta pyytäessäni apua tai tukea. Muuttaisin pois, jos voisin. On vain pieniä mutkia matkassa - joten ei oo muuta mahdollisuutta, kun elää ja kärsiä. Toistaseks.

Loput on vaan epämäärästä kaikua päässä. Toikin, et oon pinnallinen huomiohuora liittyy siihen, et kerroin katsovani miehessä myös ulkonäköä, sekä kerroin avoimesti ongelmistani. Jos näin ollen oon pinnallinen huomiohuora, niin olkoon niin.