sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Syvyyksien uumenissa

Tein tossa reilu viikko sitten itselleni lupauksen. Tai ehkä enemmänkin tavotteen. Alan keskittymään enemmän omaan elämääni, eli yritän jättää muista huolehtimisen vähemmälle ja kunnioittaa itteäni ja tunteitani. Vaikka onkin menny vasta noin viikko, tavote tuntuu mahdottomalta saavuttaa yksin. Ihmiset edelleenkin pitää mua olkapäänä, johon nojata ja todellisena selviytyjänä - "kyllä se on ennenki pärjänny". Kyllähän mä edelleenkin haluan olla ihmisten tukena, ja olenkin, mut mun tunteeni ja oma tahtoni selvästi painetaan alas. Ihmiset on tottunu siihen, etten ajattele itteäni tai omia ongelmiani mitenkään suurina. Eihän se niin oo ollu, en vaan oo tuonu itseäni ilmi. Nyt sen vasta huomaa, kun yrittää ponnistella, eikä saa mitään apua. Mulla on niin paljon sanomattomia ja selvittämättömiä asioita, jotka liittyy muhun ja joihinkin ihmisiin. En pelkää, et siitä pahotettas mieltä, mut en vaan osaa tuoda niitä asioita sanoiks asti, ennen kun ne ravistetaan musta. Monesti käy niin, et saatan sanoo ääneen, et en voi hyvin. Sanon, ettei se oo mitään tärkeetä. Kyseessä saattaa olla vaikka pelkkä jännitys tai pelko jostain seuraavana päivänä tapahtuvasta asiasta tai on tapahtunut jotain ei niin merkittävää. Eli joku ihminen on vaikka saattanu heittää läpällä jotain, joka on musta tuntunu pahalta. Sillon tuntuu turhalta valittaa asiasta, koska olihan se "vaan läppää". Kuitenkin mulla on tapana kerätä näitä asioita itseeni, kuten ilmi jo tulikin, ja ne kerääntyy isoks palloks. Ja se pallon purkautumispiste saa mut hajoomaan totaalisesti. Tästäkin olen yleensä hiljaa ja vähättelen. Pakko mun on pärjätä yksin näiden asioiden kanssa, kukaan niille mitään voi. Asioita ei helpota se, ettei ihmiset tunnu ymmärtävän. Toisaalta, en ymmärrä itsekään itteäni. Miten toisaalta kukaan voi edes auttaa mua, jos en itsekään tiedä miten.

Saattaa kuulostaa siltä, etten edes tunne itseäni saati tiedä mitä haluan. Ehkä se on niin, kai. Mut mä kuitenkin oon oppinu viimisen kuukauden aikana niin paljon uutta itsestäni, ettei mikään ihme, et pallo pyörii päässä. On tapahtunu kaikenlaista, hyvää ja huonoa. Eniten oon onnellinen siitä, et kaikkien vaikeuksien jälkeenkin mulla on ympärilläni mitä upeimpia ihmisiä. Poikaystävä, perhe, ystävät.. Vaikka aiemmin mainitsinkin asiasta, ettei ihmiset tavallaan huomioi mua, se on oikeesti omaa syytäni. Oon kaikki nää vuodet antanu kuvaa, et mä pärjään, kunhan kaikki muutkin pärjää. Eli käytännössä oon kokenu syyllisyyttä avun tarpeesta. Enkä ees käytännössä, vaan niin on tapahtunut. Ja nyt päästään siihen. Koen niin edelleenkin. Tuntuu, et tarvin jatkuvasti tukea, seuraa ja ihmisiä ympärilleni. En niinkään fyysisesti, mut kuitenkin. Tuen lisääntymisen tarve tuntuu tulevan siitä, et haen omia tunteitani ja yritän oppia tuntemaan itseäni. Se on pelottavaa, koska kaikki "löydetyt" asiat ei oo niin yksinkertasia ja välttämättä positiivisia. Seuraa kaipaan, koska haluan jutella ihmisten kanssa ja pitää sosiaalisuuden elämässäni kaikesta huolimatta. Fyysinen läsnäolo on enemmänkin tärkeää siks, et jos mä kaipaan juttuseuraa tai saisin kakistettua jotain ulos itsestäni, toinen on siinä. Harmi vaan asiat ei yleensä tule ulos itestään, niitä tarvii vähän potkia. Mä toivon, et jokanen mun läheinen, joka tän lukee, yrittää ymmärtää. Ja tilanteen vaatiessa koittaa kaivaa sen ulos, mitä mä mahdollisesti voisin haluta sanoa.

Haluan muuttua itseni takia, tehdä elämästäni helpompaa. En halua enää elää ite "roskiksessa" ja antaa muiden lomailla "luksushotelleissa". Ei musta tuu kylmää ihmistä, mä vaan haluan pitää itseäni yhtä tärkeänä, kuin muutkin. En tiedä onko itserakasta sanoa, mut ehkä tärkeämpänäkin. Mun on pakko oppii huomioimaan omat tunteeni muiden rinnalla, en aina voi antaa itseni vajota alakynteen ja antaa muiden potkia. Jo pelkästään tän sanominen saa mut tuntemaan syyllisyyttä ja itseni itserakkaaks. Tehtävää on vielä paljon. Ehkä joskus.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Stressi ja ahdistus

Sain viikon ajan elää sitä unelmaa, et kaikki on hyvin. Oli hyvä olla, olin ilonen ja energinen. Onnellisuuskäyrä nousi entisestään, kun sain töitä. Mut mä en oo enään varma, onks se sitä mitä haluan just nyt. Mulla on kaikki hyvin, tavallaan. En niinkään näe itsessäni mitään vikaa - tietysti aina on vähän kriittinen itsensä suhteen, joka on normaalia. Oikeestaan mulla ei suurempia huoliakaan ole. Nyt tuntuu olevan vaan liikaa päällä, enkä tiedä mihin järjestykseen ne laittasin. Tärkeys- vai aikajärjestykseen?

Siivous. Koska nukun miten sattuu ja energiaa ei riitä, on siivous jääny vähemmälle. Motivaatiota riittäs, mutten tiedä mistä alottasin, aikaa kuitenkin rajallisesti. Ja jos teen vähän joka päivä, sotken samaa tahtia. En kuitenkaan oo ihminen siisteimmästä päästä. Tavallaan tykkään hillitystä sotkusta. Olishan se kiva, et ei olis yhtäkään tiskiä ja kaikki tavarat paikoillaan, mut se ei vaan näytä kodikkaalta. Elämisen jälki pitää näkyä.
Nukkuminen. Oon tosiaan yötöissä, joten nukun millon sattuu. Pari tuntia ennen töitä ja töiden jälkeen, vain ennen töitä, vain töiden jälkeen, keskellä päivää.. Ei minkäänlaista unirytmiä. Ja 8 tunnin jaksottaiset unet, välillä töissäkäynti, ei vaan riitä. Siks useemmin se meneekin siihen, et nukun koko aamupäivän ja/tai päivän. Enkä saa mitenkään rytmitettyä sitä.
Työt. Mä oikeesti tykkään työstä, jota teen. Vaikka on yössä pari tuntia duunia, palkka on kuitenkin hyvä. Sormet tuppaa tuolla pakkasessa palelemaan, mut se ei haittaa. Itsenäinen työ on mukavaa, varsinkin joustavat työajat. On vaan inhottava lähteä töihin univajauksella ja ahdistuksella. Joka onkin oma juttunsa.
Rentoutuminen. Mitä se on? En oo koskaan kuullukkaan. Laurin seurassa pystyn jonkin verran rauhottumaan, mut yleensä päässä pyörii mm. työt, siivous ja saamattomuudesta johtuva ärsytys. Olis kiva osata voida tyhjentää pää joskus.

Näiden lisäks pitää muistaa kuitenkin myös, et pitää käydä koulussa, pestä pyykkiä, käydä suihkussa, syödä, hoitaa kania, nähdä ihmisiä, ottaa omaa aikaa.. Tuntuu vaikeelta toteuttaa kaikki, kun ei ole minkäänlaista rytmiä. Ja unirytmin puuttumisen aiheuttama univaje vaikuttaa ilman muuta jokapäiväseen elämään - oon tavallaan liian poikki pystyäkseni tekemään mitään. Väsymyksestä johtuva saamattomuus saa mut hermoilemaan. Ja kun kaipaisin seuraa, jään yksin, koska kuitenkaan en oo tarpeeks sosiaalinen siihen. En haluu puhuu "niitä näitä" enkä jaksa juoruilla. Haluun vaan olla ja yrittää rentoutua, kun toinen on läsnä. Mut ei, en mä pysty vaivaamaan ketään. Ja olishan se aika vaivaantunutta. Ja koska mä en kykene ratkasemaan ongelmiani ja saamaan itselleni rytmiä, oon jatkuvasti yksin ollessani ahdistunut. Pahasti. Kerran oon jo kirjaimellisesti tärissyt sikiöasennossa huoneen nurkassa ja odottanu ihmettä. Mä en vaan jaksa tätä enää.

En voi kuitenkaan lopettaa töitä, muuten mun raha-asiat menee päin honkia. Koulua en haluu lopettaa, pitäähän mun ammatti saada. Mä oon liian rikki jaksaakseni, ponnistelut on ponnisteltu. En haluu jäädä kenenkään jalkoihin tai olla riippukivenä. Mut en mä yksinkään olla halua. Ahdistaa. Hajoan, miljooniks palasiks. Ellen oo jo hajonnu.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Hengitys salpaantuu

Täällä mä istun terveyskeskuksen aulassa. Stressin takia kai täällä ollaan. Viime yönä iski migreenin poikanen, tai niin ainakin uskon. Järkyttävä silmäkipu,  joka siirtyi ajan kanssa päähän. Eli en siis päässyt töihin asti, joka onkin syy lääkäriin menolle. Kuitenkin aion kertoa stressistä ja pahoinvoinnista, josko mua osattais auttaa. Kouluun asti kuitenkin selvisin unettoman yön jälkeen. Mä en ymmärrä miten yks ihminen voi kantaa näin paljon vastuuta ja duunia kerralla. En vaan nää itseäni tässä tilanteessa, en voi myöntää aitä itselleni. Mullahan kaikki on hyvin ja kyllä mun nyt pitäis jaksaa, jaksaahan muutkin. Iski kuitenkin koulupäivän aikana raju ahidistus, pisto sydämessä. Hengitys oli ja on edelleen vaikeeta. Tuntuu siltä, etten vaan saa tarpeeks happea. Kuin hengitystiessä olis joku suodatin. Silmiin särkee jälleen, rintaa pakottaa, pahoinvoin.. Ruokakin piti väkisin niellä alas. Pelottaa, voiko tää olla jotain muuta. Ite yhdistän stressiin. Mut tottakai muiden ohella pitää ressata omaa terveyttä - enhän mä nyt voi sairastuu, kun työt ja koulu ja kämppä pitäis siivota ja kania hoitaa ja nukkuu ja ainii syödäkki varmaan..

Tuntuu niin paskalta, oon ollu kaks viikkoo töissä ja nyt jo lähellä burnoutia. Ei se nyt oo niin rankkaa. Oon kuullu tän monesti. Miks musta tuntuu tältä, jos mun pitäis pystyy tekee kaikki? Miksei mulla riitä aika nukkua ja rentoutuu? Äh, happi loppuu ihan just. Onneks huomenna lähetään Tampereelle rilluttelemaan ja rentoutumaan, siellä en ainakaan TOIVOTTAVASTI ressaa mistään. Voi Lauri parka. Yrittää pitää mut kasassa. Varmasti silläkään oo helppoo.

Mä poraan pia täällä. Pakko saada apuu ja järkee tähän touhuun. En haluu rikkoo itteeni. Vaikkakin aika lähellä on. Kiitos tuesta ystävät. ♥

tiistai 3. joulukuuta 2013

Kauniita unia

Jäisen ikkunan läpi hohtaa katuvalon loiste, pöydällä palaa kynttilöitä. On surullista, että pelkään yksinäisyyttä. Se sattuu, se koskee - kuin mikään ei enää olisi todellista.

Olen hukkunut pääni sisään, enkä tiedä enää mitä haluan. Käy koulua, käy töissä, siivoa, pese pyykkiä, tiskaa, tee videoita.. Listaan ei koskaan kuulu rentoutuminen, ei missään muodossa. Jopa yöunet tuppaa jäädä pariin tuntiin. Koskakohan iskee burnout? Mähän vasta alotin työt ja koulun.. Mun on pakko alkaa nukkuun nyt. Tää nyt oli tällänen päivitys. Palailen.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Ahdistava onnellisuus

Oon huomannu viime aikoina "parantumiseni" myötä olevani eräänlainen piristyssuihke muiden päiviin. Oon pystyny aidosti antamaan apuja ja neuvomaan, miten itse pystyin tähän. Yhä useemmat tuntuu tukeutuvan mun apuun, joka on musta hienoa. Ihmiset uskaltaa avautua asioista, jotka niitä aidosti painaa ja joista ei pysty kelle vaan puhumaan. Ja aion jatkossakin kuunnella ihmisiä mikäli sille on tarvetta. Kuitenkin se, et kuuntelee jotain itselle tuntematonta ihmistä, voi oikeesti auttaa tätä. Ei koskaan voi olla liian kiire. Pidetään muista huolta, kuitenkin ollaan kaikki tavallaan yhtä.

Itselläni tää päivä ei oo ollu mitenkään unelmaa. Ahdistus painaa ja lääkkeet on ollu väkisin kuvioissa. Oikeestaan ahdistus johtuu ressistä ja siitä, et pelkään menettäväni kaiken hyvän, nyt kun vihdoin kaikki on hyvin. Alitajusesti tietysti, itsestähän se siinä tapauksessa lähtee. Pelkään mokaavani. Pahinta tästä olosta tekee se, et mä voin fyysisestikin pahoin. Tuntuu pala kurkussa ja jatkuvasti pelkään joutuvani juoksemaan oksentamaan. Mulla on kaikki hyvin, mut tää olo saa mut vaan miettimään, et mitä voin tehdä asioille. Mä tiedän, et voisin vaan jatkaa tätä "hyvää" elämää murehtimatta. Mut vuosia paskassa rämpineenä ei vaan haluis enää palata siihen takasin. Tälläsinä päivinä sitä vaan toivos, et joku tajuais potkia perseelle ja pitää musta huolta, niin kun mä teen muille. Ei sitä itse vaan osaa sanoa ääneen. Ehkä jotenkin haluaa itse yksin selvitä ja jotenkin ehkä tuntuu pahalta myöntää, et mulla on taas paha olla. Tiedänhän mä sen itsekin, et tulee huonoja päiviä. On vaan vaikee myöntää sitä itsellensä.

Juteltiin tossa eilen Laurin kanssa, et varmasti vaikuttavat tekijät on uus työ, unirytmin sekottuminen, koulu ja muut hoitamattomat asiat ja ongelmat. Kun alkaa oikeesti miettimään, niin eihän mulla oo ees unirytmiä, nukun joskus yöllä, joskus illalla, joskus päivällä.. Mun päivissäkään ei ole mitään rytmiä. Syön, kun tulee nälkä, istun koneella, teen jotain randomia. Koulussa ei mee kauheen hyvin, parina päivänä ollu pois, koska nukkunu päivän ohi töiden takia. Eli siis rästissä on tehtäviä, jotka tosiaan ressaa. Taloudellista tilannetta ei toki auta se, et oon tällä hetkellä täysin rahaton. Mä toivon selvittäväni pääni sisällä nää asiat mahdollisimman pian. Tää oksetus ei oo mitenkään kauheen ihanaa ja tietysti haittaa päivittäistä elämää. Edelleenkin sitä toivoo, et kun itse on heikoilla, joku muu ottas ohjat. Pitäis opetella sanomaan ääneen, kun on oikeesti paha olla. Et siitä kans pääsee eroon. Eikä jää pysyvästi, jälleen. On ollu vaan niin upeeta pystyä sanomaan ääneen, et mulla on hyvä olla. Ehkä joku päivä osaan sanoa myös sen, ettei ole.

Parempaa huomista odotellessa.