Purinatuokio

Maailmassa on paljon asioita, joista pitäisi nauttia, muttei vain osaa. On tottunu saamaan paljon enemmän ja liian helposti. Ei osata arvostaa ihmissuhteita tai toisen tekemää palvelusta, ollaan sokeita toisten antamalle avulle. Upeeta on, et mullakin on ollut mahdollisuus tutustua älyttömän upeisiin ihmisiin. Ihmisiin, jotka oikeesti osaa kiittää ja näyttää sen. Parempi osapuoleni aloitti bloggaamisen noin viikko takaperin, ja kävi juuri viime yönä siellä avautumassa. Luin juuri tekstin, jonka hän kirjoitti. Sanoi minustakin sanasen. *Otettu*. Äh, toki voisin teille kertoa pitkästä aikaa suhde-elämästäni, kuitenkaan ette ole perillä siitä M:n jälkeen.

Erosin tosiaan pitkästä suhteestani n. puoli vuotta sitten. Sen jälkeen olen reissannut, pitänyt hauskaa, yrittänyt elää täysillä ja ennen kaikkea - rakastanut lähimmäisiäni. Kävin pohjalla, mut nousin sieltä kunnialla ja kaikki tuntuu olevan taas hyvin - pitkästä aikaa. Kuitenkin suhde-elämässäni kärsimystä ja piinaa on riittänyt, enkä ole oikein itse tiennyt, mitä haluan. Eihän sillä kiire ole tietenkään, mut jotenkin on aina tuntunu siltä, et "toi on se oikee". Miksi, sitä en tiedä. Kuitenkin oon ollut ihastunut ihmisiin, jotka ovat täysin erilaisia. Luullut, et erilaisuus tekis meistä "kokonaisen". Mut eihän se mennytkään niin. Jo parin päivän tapailun jälkeen saatoin tuntea voimakasta ahdistusta ja pelkoa - tilanteesta oli pakko päästä pois. Pahinta oli, kun ihmiset jäivät roikkumaan, eikä ymmärtäneet, etten aidosti pysty siihen. Aloin jo päässäni ja ystävien kesken kehitellä sitoutumiskammoa itselleni ja se vasta ahdistikin.

Nyt kuitenkin, oon löytänyt ihmisen, jonka kanssa en koe tätä ahdistusta ja pakonomaista tarvetta päästä pois. Ollaan samantyylisiä molemmat; epäitsekkäitä, hyvätahtoisia ja totaalisen pimeitä. Oon toisaalta aina pelänny suhdetta omanlaiseni ihmisen kanssa. Ihmiset kun tuppaavat sanomaan, et sellanen suhde ei kestä. Toisaalta koen itseni tyhmäksi, mut kuitenkin koen myös ehkä oppineeni jotain. On vaikeaa myöntää aina parisuhteen alussa olevansa suhteessa, tuntuu jotenkin tyhmältä hehkuttaa toista ja sen upeutta vielä kuukaudenkin jälkeen. Ehkä oon antanu omasta mielestäni väärän kuvan, kun mulla tosiaan oli näitä, joista mainitsin joskus ystävilleni, muttei koommin enää kuultu. Mut miksi yrittää, jos tietää ettei onnistu? Nykyiseni kanssa olen aidosti onnellinen ja tulen varmasti olemaan. Pystytään puhumaan avoimesti mistä vain, ja voin olla täysin oma itseni hänen seurassaan. Itse en ainakaan aio tätä hurmuria päästää menemään. Sen verran upeen saaliin oon itselleni kaapannut!

Huisin kivat päivänjatkot teille täältä näytön toiselta puolen, purr.

Ootko sä kuplassa?

Ihmiset todellakin luovat ympärilleen kuplan, jota on mahdotonta puhkasta. Ihmiset syöttävät toinen toisellensa aivoihin informaatiota, joka on jollain tapaa faktaa tai fiktiota. Uskaltaisinko sanoa, ihmiset levittävät syöpää, johon ei ole parannuskeinoa. Jos on, se on hidas ja pitkä prosessi, ja sekään tuskin auttaa asiaan mitenkään.

"Käytän masennusta vaan tekosyynä." 

Oon itse masennuksen aikana monesti raivonnut ja hermostunut ihmisille, jotka ovat väittäneet, et käytän masennusta vaan tekosyynä. Ymmärtääkseni siis ”tekosyynä” sosiaalisiin tilanteisiin ja paetakseni mahdollista vastuuta, joka mulle laitettaisiin. Jollain tapaa se ajatuksena pitää paikkaansa. Kuitenkin enemmän ajattelen niin, et heikko itsetunto ja menneisyydessä tapahtuneet, selvittämättömät asiat näitä pelkotiloja ja ahdistuksia aikaan saa. Käytännössä ihmiset luovat itse oman pahan olonsa omien ajatustensa ja ympäristön varjolla. Siksi pahaan oloon voi vaikuttaa vain itse. Toki on terapia ja lääkkeet, ja pahimmassa tapauksessa osastohoito, mut lopputulos on aina itsestä kiinni. Käytännössä näillä yritetään "aivopestä" ihminen ajattelemaan asioita eri näkökantilta. Eikä siis mikään ihme, jos "en tosiaan mene terapiaan" -ihmiset eivät parannu.

"Kauneuden eteen pitää kärsiä" – Joku tampio

Se joka tän on joskus keksiny, pitäis hirttää, palotella ja haudata vaikka elävältä. Kehtaakin luoda kuplan ja väittää, ettei kukaan olisi kaunis tekemättä mitään. Eikö ole enää luonnonkauniita ihmisiä? Onko kauneus nykyään sitä, et ollaan mallin mitoissa, laitetaan botoksia naamaan, luodaan epäaidot rinnat ja meikataan täysin luonnottoman näköseks? Siirrytään vähän syvällisempään ajatukseen; voiko ihminen olla kaunis sisältä tekemättä sen eteen mitään? Voi. Miksi siis ihmisen tarvisi kärsiä ulkoisen kauneuden eteen? Miten edes määritellään kauneus? Onko se tosiaan mitattavissa painon ja rasvaprosentin mukaan? Musta tää on tosi huolestuttavaa.

Yhä nuoremmat ottavat vanhemmilta esimerkkiä käyttäytymiseensä ja ajatusmaailmaansa. Vanhemmilla meinaan nyt ketä vain; perheenjäseniä tai vaikka huippumallia. Suurin osa nuorista näkee suppeasti ja tekee oletuksia ulkokuoren perusteella. Ei esimerkiksi sisäistetä meikkaamisen ydintä ajatusta, vaan tehdään kuten muutkin tekee. Yleisempiä syitä onkin miesten houkutteleminen, ”koska se nyt vaan on tätä päivää”, keskenäisen kilpailun vuoksi ja ihan vaan omaksi ilokseen. Itsehän en meikkaa, varmasti sen jo moni tietää. Tuntuu kuitenkin tyhmältä, kun multa tullaan kysymään, et miksi en. Kai se on tosiaan nykypäivää, et nuorten (miksei vanhempienkin) stereotypia naisesta on meikattu ja huoliteltu kokonaisuus. Käyn kaupassa saappaat ja lökärit jalassa, hiukset harakanpesänä. Joskus yllä saattaa olla myös nahkatakki. Voin kuvitella kuinka monen leuat juuri loksativat auki; OMG! NOLOA! Jos se on teistä noloa, niin kertoisitteko, miks mun ovella on jono miehiä? Niin, käytännössä kuljen joka paikassa täysin omana itsenäni ja itseluottamukseni varmasti loistaa läpi.

Luottakaa itseenne ja tehkää sitä mikä tuntuu itsestä oikealta ja hyvältä. Älkää menkö massan mukana tai "koska muutkin" -tyylillä. Olkaa ainutlaatuisia, erottukaa. Kiitos.

I'm fine

Tän videon tekemisen jälkeen, on oikeesti alkanu tuntuu siltä, et vihdoinkin elämä hymyilee. Tajusin itsekin asian ääneen sanomisen jälkeen, mitä vittua mä oon oikeesti miettiny nää vuodet? Mitä sitten vaikka joku kattoskin mua hesen jonossa jotenki vinoon, onhan ne itsekin siellä. Tai miks mun pitäis olla niin timmi ja hyväs kondiksessa, koska ei kaikki muutkaan ole. Asiat saa täysin uudet näkökulmat, kun niitä alkaa aidosti miettimään. Oon videon tekemisen jälkeen saanut mm. Facebookissa hurjasti positiivista palautetta. On myös sanottu, et se pitäis näyttää jossain kouluissa. En kyllä täysin allekirjoita. Totta toisaalta se asia, et siitä pitäis jonkun sanoa ääneen. Moni varmasti miettii tätä asiaa, muttei saa siihen riittävästi itseluottamusta. Jos joku muu sen sanoisi, saattaisi se vaikuttaa asiaan. Mutten kuitenkaan itse koe olevani oikea henkilö tuomaan sitä julki.

Tuntuu tosi tyhmältä ajatella, et mä oon oikeesti kaikki nää vuodet ajatellu "väärin". Potkinu itse itteäni päähän ja taonnu lausetta- sä et pysty siihen. Miksi? En koe olleeni tyhmä. Enemmänkin koen, et mulle oltais voitu sanoa tää asia ajoissa ja juuri näin miten itse sen ilmaisin. Mihin vertasin itseäni? Kaikkiin mahdollisiin kauneusihanteisiin, kaduilla oleviin hyväkroppaisten naisten kuviin ja kaikkeen, joka jollain tapaa ilmaisi omasta mielestäni täydellisyyttä. Halusin vain olla onnellinen. Mutta miksi muuttaa itseään, miksi tehdä itsestään se, jota ei ole? Kaikesta huolimatta, olen ottanut täysin eri elämänasenteen. Tuntuu hyvältä olla itsevarma, ja se varmasti näkyy. Hymy loistaa kilometrien päähän ja positiivinen energia välittyy varmasti jokaiselle. En kuitenkaan koe vielä olevani täysin "parantunut", eikä saa olettaa siltikään, ettei tulisi huonoja päiviä. Ne pitää vain vetää kunnialla ja olla unohtamatta, että parempi päivä on tulossa. Olen vihdoinkin valmis elämä, täältä tullaan!

Tänään tein sen

Tänään oli hyvä päivä. Oon tässä ystäväiseni luona, puhelin kourassa. Joten siksi siis en voi linkata esimerkiksi uusinta videotani. Upitin sen tänään. Siinä kerron ajatuksiani ja suoraan sanottuna ragean ihmisten huonosta itsetunnosta. Omastakin. Tänään tajusin, sanoin itselleni, et nyt loppu. Mä en yksinkertasesti jaksa enää miettiä. Miksi kattella hirveetä peilikuvaa, kun sen voi nähdä kauniinakin?

Ahh nyt lättyjen syönnin jälkeen leffaa ja sit nukkuu. Ja hyvä seura tietty! :3

Isänpäivä oli ja meni

On kämppä. Sisällä onnellinen perhe, yhdessä viettämässä laatuaikaa. Mä oon ikkunan takana. Vaikka huudan ja koitan rikkoa ikkunan, mua ei silti huomata. Vajoon polvilleni ja tajuun, ettei mulla oo sitä jäljellä, mitä muilla on. Hukun kyyneliini. Muhun sattuu.

Kyllä nyt on pakko myöntää se tosiasia, et mua oikeesti vituttaa muiden isänpäivähehkutukset. Oikeestaan se vituttaa eniten, kun ei ole ihmistä jonka kanssa viettää tän tyylinen päivä. Osottaa rakkautta ja lämpöä. En tosiaankaan halua sitä muilta pois, vaan harmittaa, ettei kukaan lähipiiristä pyytäny mua edes syömään. Ei sillä, et mun läsnäolo olis mitenkää tärkeetä, mut kyllähän tää kotona olo tälläsenä päivänä tuntuu ihan vitun paskalle. Parhautta on antamisen ilo, jota en tänäkään vuonna voinu toteuttaa. Jouluna sama homma. Vaikka meen äidille ja oon siitä onnellinen, et mulla on vielä edes äiti, niin ei se joulukaan tunnu samalta.

Kukaan ei voi ymmärtää miltä se tuntuu, ennen kun osuu omalle kohdalle.