Kun aika on lähteä

Entäs jos se tuleekin, kun sitä vähiten odottaa?
Mitä ajattelet, kun tiedät, ettet enää selviä?
Miltä tuntuu katsoa rakkaintaan viimeisillään?
Kärsiiköhän hän?
Katseleekohan hän meitä jostain?
Arvosteleekohan hän meitä?
Onko mulla oikeus olla maassa ja surullinen?

Nää ajatukset ja kysymykset ei oo mulle uusia. Isän kuoleman jälkeen mä mietin paljon asioita ja pyörittelin päässäni miljoonia kysymyksiä. Mitä? Entä jos? Vaiko sittenkin? Eikai? Mä mietin eniten sitä, et miltä siitä on tuntunu, jos se on tajunnu, et lähtö tulee. Eli onko se kärsiny henkisesti. Toisten ihmisten kärsimys saa mun empaattisuuden rajoilleen, ja voin tuntea kivun sydämessäni ajatellessani, miltä toisesta on tuntunu. Toinen voimakas ajatus/kysymys oli se, et vahtiiko isä mua. Tuntu siltä, et se olis ollu joka paikassa mukana. Ja jossain vaiheessa en pystyny tekeen mitään, kun tuntu, et tuotan isälle vaan pettymyksiä. Voin vaan kuvitella kumppaninsa menettäneitä, ja niiden suhde-elämän jatkumista. Se voi olla tosi vaikeeta, jos vuosienkin päästä tuntuu, et "ex" leijuu nurkissa ja arvostelee sua. Varmasti menehtyny henkilö vaan on onnellinen siitä, et on surutyön suorittanu ja pystyy jatkaan elämäänsä hyvien muistojen kera.

Älyttömän surullista on se, et nuorten kuolleisuus on tosi korkee. Kuukauden sisällä kuollu 4 nuorta täältä päin, joista 3 tiesin vaan nimeltä ja yhden ehkä vähän paremmin. Kyl se laittaa miettimään, et miks nuorelta otetaan se pois mitä sillä on ja lykätään läheisten niskaan valtava taakka.. Kaikki onnettomuudet on aina vahinkoja tai tahallisia, mut lopputulos saattaa riippua itsestä. Kuten ajonopeus, muun liikenteen huomiointi jne. Toisin kuin esimerkiks sydänkohtaus, ethän sä sille voi mitään. Ja tosi surullista, et nuorenakin voi kuolla terve ja onnellinen ihminen.

Sitten tää viiminen kysymys. Multa on kerran kysytty, et onks hänellä OIKEUS miettiä menehtynyttä ja surra poismenoa. MIKSI kukaan miettii tollasta? Kyllä mä uskon, et sydämessään tuntee sen, et onko se huomionhakua vai surua. Ja jos se tosiaan tuntuu siltä, et hakee vaan sääliä ja huomiota, kannattaa oikeesti jättää asia sikseen. Jos sä oot ihmisen tavannu kerran ja oot sitä mieltä, et se oli ihan mahtava tyyppi, ei se sano sitä, ettet "sais" surra. Eikä kukaan voi määritellä sitä, kuinka paljon sulla on oikeus valuttaa kyyneleitä tai kuinka pitkään sun surutyö kestää. Tottakai se on ihan itsestäänselvää, et läheisimmillä on vaikeinta, mut ei se silti sitä surun määrää kato.

Kuvia & rampa mä

NONIIN. Nyt on sitten jalassa rasitusmurtuma ja hienosti kuljen sohva-keittiö-vessa -väliä keppien kanssa. On tää niin mahtavaa. Sattuu julmetusti kämmeniin, sormiin (ei kellään olis mitään vinkkiä, miten pehmustaa niitä?) ja sit tohon kyynerpään alle mihin osuu se käden tuki. Ja siis tottakai sääreen vihloo niin välillä, et meinaa itkukin tulla. Onneks ei oo nyt muutamaan tuntiin ollu pahaa kipua, mut jossain vaiheessa - levossakin - se iskee. Kyllähän vähän ahdistaa tää rampana olo, varsinkin kun muutenkaan mun luona ei oikeen käy ihmisiä. Mut vielä pahentaa nyt se, et itekään en pääse minnekään. Äidinkin jouduin passittaan kauppaan. Niiiiii i, ei kannattas asua näin metikössä (n. 3 km keskustaan), ei kukaan haluu tänne tulla. Hmph. Viikon pitäis puksuttaa keppien kans, ja ainakin 3-4 viikkoo välttää raskast rasitust eli just kunno hikiurheiluu. PLÄÄÄ mä oon niin spontaani ja menevä ihminen, et en mä osaa lähtee vaan kevyelle kävelylenkille. Voih, nyt on vaan kai pakko.








Muuten oon jaksellu ihan elämällä päivä kerrallaan. Onhan sitä välillä tuntunu, et elämä potkii oikeen kunnolla päähän, ja toisaalta osaan mä olla onnellinenkin. Itseasias, nyt kun jalka on poikkikatkirikki no okei, vaan kipee, niin kyl sitä huomaa arvostavansa PALJON enemmän esim. ruokaa, kämppää, ihmisiä.. Ja ehkä enemmän jopa kaipaan ihmisiä. Tukea, seuraa, tai jotain. Syöminenkin on alkanu helpottaa ja on jääny yliliikunta ehkä jopa pois, mut edelleenkin koen kattovani tarkkaan mitä suuhuni laitan ja kyllä lasken kaloritkin. Mut en ehkä ota siitä niin voimakkaasti paineita, kun ennen. Jippii, nytkö saa hurrata?

Lammassyöpäkö?

Järkyttää miten ihmisistä on tullu todellisia lampaita. Uskotaan kaikki, mitä syötetään. Kuten Facebookissa on epämääränen sivusto Ilmaiset Kilpailut, jossa siis jaetaan kuvia voittotuotteista ja niitä jakamalla voi niitä voittaa. Todellisuudessahan tältä sivulta ei ole tainnut ketään voittaa koskaan mitään. Tänään just viimeks bongasin kuvan, jossa kerrottiin, et voi voittaa PS3 250 GB White Edition -konsolin, ja sitä oltiin sitten jaettu ihan kaveriporukassakin aika paljon. Joku oli sen kuvan googlesta bongannu ja se kuva siis vei jonnekin blogiomaseen ja peliaiheiseen sivustoon. Ja vaikka tän kuvan jakaneille tän ilmotin, niin silti ne jatko sivuston kuvien jakamista. Siis kuinka tyhmä voi olla?

Ja sitten näkee näitä ihania Facebookin aarteita ja kommentteja, joista iskee käsi suoraan naamasta takaraivoon. TOKI olen itsekin jonkin verran lammas, myönnän sen. Mut huomaan, et taitaa olla kehittymässä uus syöpä, Facebook-syöpä. Ainakin mun aivot alkaa palamaan jokasen idiootin tullessa vastaan Facebookin syövereissä. Alkaa tuntuun siltä, et on epäonnistunu jossain ja pahasti, jos en minä niin joku muu. Voisin puhuu tästä loputtomiin, mut ehkä nyt rentoutan aivoni ja koitan keskittyä taas angstin multihuipentumaan (viilsviils) ja kaikkeen paskaan mitä maailmassa voi olla, kuten idiootteihin ihmisiin.

Välillä jotain muutakin selitystä, kun paskaa paskan jälkeen. On tässä elämässä jotain ilonaiheitakin, mut niistä ei niinkään ehkä osaa nauttia ja puhua, varsinkaan jos on näin voimakkaasti ongelmia (pään sisällä, viriviri tööttööt). Ehkä mä voin koittaa jatkossa keskittyy siihen oman vointini parantamiseen enkä niinkään siihen angstaamiseen, kuinka ei ruoka mee alas ja kuinka se painonhallinta on ykkösasia. Pitäs unohtaa kalorit ja laittaa itteni oikeesti peilin eteen ja kattoo, miltä mä oikeesti näytän. Mä oon antanu lampaana ympäristön vaikuttaa muhun, ja tässä lopputulos. Mun on ite ratkastava ongelmani, kukaan muu ei sitä voi mun puolesta tehdä.

Tässä välissä on mainio paikka mainostaa Ranttista. Puhuu täyttä asiaa, ja kyllä sitä huumoriakin löytyy. Ei voi muuta sanoa. Löysin mainion kuvan aiheeseen liittyen. Sori Ranttis.

Facebook

YouTube

Blogi

Sitten on toinen henkilö, jota haluan mainostaa. Puhuu aikalailla samanlaisista asioista, mitään säästelemättä ja kuitenkin humoristisesti. Tässä, olkaa hyvät.

Rikkinäinen soittorasia

Muutama vanha postaus uusien ajatusten kera.

"Se on joulu pian taas. Mietin viime joulua. Iskän haudalle oli haikeeta mennä. Vieraissa kun oltiin ja laulettiin karaokea, koitin olla vahva, mut sorruin. Ihmiset oli ymmällään, kun aloin vaan itkemään. Sillon kävin kaikki mahdolliset joulut läpi mistä oli muistoja isän kanssa. Muhun sattu, sattu meinaan ihan vitusti. Yhden ainoon kerran oon itkeny vielä enemmän. Sillon, ku äiti tuli mua ovelle vastaan punasilla silmillä, ja sano et iskä on kuollu.

Lähes joka päivä mä mietin sitä, et mitä me oltais nyt. Kuinka läheisiä, kuinka usein soiteltas, kuinka usein nähtäis. Miten isä olis muuttanu mun elämää ja miten mä voisin nyt. Se olis varmaan musta ihan älyttömän ylpee. Olisin niin onnellinen, jos mä voisin vaan kertoo sille kaiken, miten voin nyt ja mitä mulle kuuluu. Seinälle on niin tyhmä puhua, oon koittanu sitäkin. Joskus silti tunnen sen lämmön, ja tien, et iskä on mun tukena. Haluisin vaan kertoo sille, et oon ikävöiny sitä ihan älyttömästi ja et kuinka paljon mä rakastan sitä.

Muistan yhden kerran, kun olin sortumassa. Itkin, huusin, paiskoin tavaroita. Olin vihanen isälle, et se oli jättäny mut tänne. Samalla kuitenkin kaipasin sitä niin. Olin sekasin tunteista, en tienny itekään mitä mun päässä liikku. Joskus pelkkä jonkun isästä mainitseminen sattuu, ja alkaa itkettämään. Joskus en edes huomaa sitä. Kerran mua haukuttiin itkupilliks, kun aloin itkemään. Kaveri kerto kuinka isänsä oli kertonu rakastavansa tätä. Se vaan oikeesti sattuu, kun tajuaa, ettei koskaan ehtiny kertoo iskälle, paljon oikeesti siitä välitin. Ja välitän.

Syytän itteäni siitä, etten voinu auttaa sitä. Jos mulla olis ollu aikaa kasvaa vielä muutama vuosi, olisin ollu paljon vahvempi. Olisin jo jaksanu pysyy sen rinnalla. Voin kuvitella sitä kipua mitä oon aiheuttanu sille. Sillon ku jouduin laitokseen, se oli iskälle paha paikka. Toivottavasti se ei syyttäny siitä itteään. Ja voi kauheeta miten aiheutin meille sen, etten saanu puhuu yksin iskän kanssa.. Itken niin, etten meinaa henkeekään saada. Voisinpa vaan korjata ja muuttaa kaiken. Tekisin mitä vaan, et saisin iskän takas.

Tätä surua, kipua ja tuskaa ei voi ymmärtää, ennen ku napsahtaa omalle kohdalle. 

Hiljanen hetki,

Iskän muistolle ♥"

Mun on niin iso ikävä. Sitä ei voi edes kuvailla. Kyynelkanavat aukee jo, jos edes ajattelen isää. En lisäisi tähän tekstiin mitään.

Tää päivä on tuntunu jotenki erityisen rankalta. Tuntuu, et suurimmalla osalla on ollu joku kiukutuspäivä ja jotkut on ollu muuten vaan omia itsejään (onks toi ees sana???). Kuljin kotiin leuka rinnassa ja vähän toivoin, et ees joku olis vastannu mun lähettämiin viesteihin ja nostanu sen leuan ylös. Mut ei niin ei. Onneks on vielä muutama jäljellä, jotka ei oo rakkauden, itsekkyyden tai vihan sokaisemia. Ja kenenkään ei nyt tarvitse itse luokitella itseään mihinkään ja ruveta rypemään itseinhossa "enkai mä nyt vaan oo tehny mitää". Ei, ei ja ei. Oon tän loppuillan itsekäs paska ämmä, mä en todellakaan jaksa hymyillä.

Pakkopullaa

Miks kaikki ruoka maistuu ihan samalle? Oli se sitten kuinka terveellistä tai rasvasta tahansa, tuntuu tosi vaikeelta edes niellä. Ja se onkin ihan eri juttu mitä mun pään sisällä liikkuu, terveellistä ruokaa luulis olevan helpompi/parempi syödä. Edes lempiherkut ei houkuta.

Kauhistuttaa ajatuskin siitä, jos mun paino lähtis nousuun. Onneks oon liikkunu eilisen päivän aikana tosi paljon, ei tarvi tänään niin rankkaa reeniä vetää.

Mul on niin (                                                           o                                                                   ) levee olo et huhu.

Do i want to be underweight?

Mä en kykene käsittään tätä asiaa, tai edes itseäni. Mulla oli tarkka raja minkä yli ei saa laihtua, mut mä tiedän, et mä en osaa enää lopettaa. Oon nyt 2 kk aikana saanu mahasta pois 7 cm (jippii!) ja tuntuu silti, et lihoon vaan. Annan mahan kurnia ja koitan pitkittää syömistä mahdollisimman pitkään. Harmi, et muiden ihmisten seurassa mä en voi tehdä sitä. Tänään oli ensimmäinen kerta, kun oksensin. En ehkä niinkään tahallisesti, mut tietosesti kuitenkin.

Ja tuli mieleeni.. Jos kukaan yhtään edes kuvittelee auttavansa mua sanomalla, et oon hyvä tälläsenä, niin ignoraan ne täysin. Ei siitä tarvi itteensä ottaa. Se on mun oma peilikuva mikä on vääristyny. Mut siihen mä uskon mitä mä näen. Kovin ne tuputtaa mulle ruumiinkuvaterapiaa ja fysioterapiaa ja ravitsemusterapiaa, mut mitään ei olla vielä alotettu. Saan hetken aikaa vielä elää tätä ihanaa aikaa, kun vihdoinkin mulla on motivaatiota ja jaksamista painoa pudottaa. Eräät on varmaan erittäin ylpeitä, kun en oo enään sellanen kamala ihrakasa. Ainakin puheiden perusteella "aikasempi minä" ei oo tervetullu. Kiitos vinkistä. Vielä silti matkaa on vähintään se 10 cm.

Mä oon silti se sama ihminen, joka aina ennenkin. Positiivinen, hullu, mielenvikanen, sosiaalinen.. En mä oo muuttunu mihinkään sisältä, ulkoo vaan lähti niin pahasti paisumaan, et siihen oli puututtava. Voisin ehkäpä jopa laittaa tavotemittarin tänne.

You shout it loud, but I can't hear a word you say

I'm talking loud, not saying much

I'm criticized, but all your bullets ricochet

you shoot me down, but I get up

I'm bulletproof, nothing to lose

fire away, fire away

ricochet, you take your aim

fire away, fire away

you shoot me down, but I won't fall

I am titanium