Turpa kii valokuvaan ny

Tänään tein sitä mitä rakastan.

Ilma oli mitä ihanin, mut reitti missä kuvasin, ei kyl sisältäny paljookaan mitään upeita kohteita. Jäätynyttä loskapaskaa joka paikassa. Tää on ehkä paras otos koko reissulta, eikä musta tää oo mitenkään lähelläkään mun ottamien kuvien tasoo. Kävelin läpi kirjurinluodon ja kun olin keskittyneenä kuvaukseen, mut ympäröi lauma pikkusia koiria. Ne oli niiin sulosia. Oli vissiin omistajat päättäny lähtee lenkittään koiriaan yhdessä. Mä en meinannu päästää niitä lähtemään. Ihania päivän piristäjiä.

Mun on pakko sanoo nyt tää ääneen mä en kestä enää! Ennen ku muutan mieleni.. Kiellän itteeni syömästä.

Kävelin tänään 20 km yhteensä. Jipiiiii.

Pelottava peili

Niin raskasta. Tuntuu, etten vaan uskalla sanoo koko totuutta. En terapeutille enkä kenellekään. Silti tarvin apua. En tiedä mitä mä pelkään. Ehkä sitä, et leimaudun, mun elämää tarkkaillaan eikä mulla olis mitää salaisuuksia.. Mä tiedän, et avun kannalta olis parempi kertoo kaikki. Mut onks tää nyt sitä piilottelua, minkä tänäänkin muutaman kerran kirosin, et en mä sellasta? Onks tää se syvän polun alku, mistä mä oon itteäni varotellu? Onks tää se piste, kun kontrolli lähtee ja musta tulee anorektikko?

En tiedä miten päin olisin. Makaan lattialla pupu kainalossa ja mietin, et miks tää on menny tälläseks. En mä tätä halunnu, halusin pudottaa vaan muutaman kilon. Mua pelottaa ja ahdistaa, ja ihme etten koulussaki itkeny. Toisaalta nautin yksinolosta, kun ei kukaan tarkkaile mitä teen, mut toisaalta ahdistaa tunteiden myllerrys.

Oli älyttömän vaivallista syödä tänään koulussa. Yleensä oon pystyny syömään. Kädet tärräs, ruoka maistu hirveelle ja alko oksettaan. Mikä mun on? Miks mä käyttäydyn näin? Miks pöydällä oleva rusinapaketti samalla saa mut houkuteltua ja samalla se aiheuttaa jäätävän ahdistuksen? Miks mä kiellän iteltäni jotain normaalia? Sen jälkitunteenko takia? Mä yritän, mä tosissani yritän.

Ihmiset ketkä luette tätä, valitkaa sananne oikeesti tarkkaan. Pelkkä liikuntaan tsemppaaminen saattaa väärään väliin tuntuu aika pahalta. Mä tien ettei kukaa tarkota pahaa, mut mä oon sairas ja mun itsetunto on nollilla. Mä tarvin tukea niiltä ihmisiltä, jotka sitä mulle pystyy antaa. En tarvi taikasanoja, pelkkä läsnäoloki riittää.

No muutama kyssäri

Mitä sun elämään kuuluu syömishäiriön lisäks?

Ihan hyvää. Alotin tammikuussa lähihoitajan opinnot ja tarkotus valmistua, sen lisäks vuoden lisäkoulutuksella sairaanhoitajaks. Pupun.kanssa menee hyvin, Mixun kanssa mainiosti. Mä vaan oon tässä viimiset 3 viikkoo ollu kipee, välillä terveempänä ja välillä niin kipee, et pakko levätä.

Onko sulla kesäsuunnitelmia?

No eikai mulla sellasia vielä. Kesätöitä oon ahkerasti hakenu, on kaupan kassaa ja siivoojaa. Pelottaa kyl vähän, et voinks mä olla niin epäonnekas, etten oikeesti saa mitään paikkaa. Toisaalta terapeutti sano, et olis hyvä ottaa ihan relax ainaki osa kesäst, et pystysin paranemaa vähä paremmi. Saa nähdä, toivos on hyvä elää.

Alatko jo paranemaan syömishäiriöstä?

Ääh.. Mä haluisin voida sanoa kyllä. Mä voisin huutaa kyllä. Mut se ei oo nyt ajankohtasta. Mä en tiedä miten voin myöntää mun terapeutille, et oon menossa väärään suuntaan. Tuntuu täl hetkel siltä, et kaikki ruokkii sitä. Anorektiset mallit lehdissä, tvssä, netissä, kaduilla mainoksissa.. En mä voi välttyy siltä. Enkä mä nyt haluu olla laiha, mut kyl alkaa tuntee väkisinki ittensä liian isoks.. Varsinki ku muutama nimeltä mainitsematon henkilö tsemppaa mua urheilee ja suorastaa sanoo et mun pitää urheilla. Ihan ku en urheilis omasta tahdostani jo valmiiks.. Ja ne taitaa olla sitä mieltä et "ruokitaan ton syömishäiriötä et siit tulis toooosi laiha".

Mikset vloggaa?

Koska uus kone, fuckin netti ei toiminu kuukautee kunnol, eikä kyl vieläkää. Nii eikä oo mitää ohjelmaa enää mil editoida. Vittu mitä paskaa.

I want my life back!

When an eating disorder takes over your life

You pride yourself on being an intelligent person, one who is capable of making wise decisions and being able to handle whatever comes your way. Then, seemingly out of the blue, you find yourself engaging in behavior that is totally at odds with what others consider healthy. You discover, to your dismay, that you have a problem with eating that you can’t seem to control.

Mitä enemmän tiedostan ongelmani, sitä enemmän ne tuntuu syvenevän. Yritän tietosesti kontrolloida itteäni, mut tuntuu, et vaan menetän sitä. Ollaan edetty sen verran jo hoidossa, et kaiken taustalla näkyy olevan syyllisyys ruoasta. Siks musta tuntuu, et syön liikaa. Nyt on alkanu jollain tapaa ahdistaakin se, et mun pitäis kyetä avautumaan siitä, mitä syön päivän aikana. Itestäkin ahdistaa nähdä sitä listaa, ja vielä enemmän ahdistaa näyttää se jollekin. Se tuntuu ihan joltain intiimikuvalta, ja kun joku näkee sen, näkee liikaa. Mun pitäis lopettaa murehtiminen, mut miten mä voin, kun joka ikinen kerta syömisen jälkeen mut valtaa häpeä ja tuska? Ei se syyllisyydentunne katoo sormii napsauttamalla. Eihän kammotkaa katoo tosta noin vaa. Se vaatii hoitoo, aikaa ja vahvuutta. Ja vaatii multa tosi paljon.

Mun tavote on kyllä laihtuu, mut terapias oltiin sitä mieltä, et ehkä tää liittyy enemmänki siihe tunteeseen, ku siihen itse laihduttamiseen. Mulla kun tuo paino ei oo mitenkää radikaalisti muuttunu, vaikka muutaman kilon heittääkin. Mun suuri haave tällä hetkellä on parantua ja unohtaa tälläset. Tää on kestäny niin kauan, et en edes muista millasta on normaali syöminen.

Iiiihania nää värit ♥
Voimia kaikille sitä tarvitseville. ♥

Yön kuulumiset äksdee

Tässä kaverin luon zimbaillaan. Huomen 12 vast kouluun, ihanaa. Toi nukahtaa ihan just ja alkaa kuuluu "krrhhh...zzz...omnomnom..zzzz...taistelusotilaat valmiina...zzz".. Nyt se nauraa ja kuuluu "aijjjajjai.." Ei silti mua muistutellaa siitä, kun joskus kesäleiril huusin unissani "Heikkinen! Tääl on hyttysii!" ja kun mult kysyttii, et mitäs, nii olin vissii jatkanu uniani. Oon kova puhuu unissani.

Oli muuten kiva viikonloppu, sain Mixulta kukkia. Mun kulta. Eikai mulla muuta, ku hömppäilyy.

Kysymyqsiii?

Mun elämä, mun päätökset

Alkaa vasta nyt ahdistaa ihmisten tietoisuus. Miks oon menny kertomaan kaikesta?  Voinks mä vielä peruu kaiken ja sanoo, et kaikki on hyvin? Tuntuu, et ihmiset tunkeutuu vielä enemmän mun elämään, mun asioihin ja valvoo mua. Miten niin mä en voi alkaa käymään salilla? Eiks ihminen saa laihduttaa? Heti kun avauduin, alko epäilys siitä, et musta tulee automaattisesti rasvaton luuranko. Syömishäiriöinenkö aina tahtoo anorektikon laihaksi? Hyi olkoon, en minä vaan. Tietämättömille tiedoks, et syömishäiriön diagnoosin voi saada kuka vaan, jolla on omakuva vääristyny ja jonkinäköne pakkomielle ruokaa kohtaan. Oli se sitten ahmimista, paastoomista tai terveellistäkin ruokailua. Ei kaikki yritä laihduttaa rumiks ja muodottomiks. Antakaa mun elää elämääni, eiköhän mun terapeutti osaa hommansa.

Terve taas!

Oon erittäin pahoillani tooosi pitkästä tauosta. Tauko johtuu netin ja ajan puuttumisesta. Netti vähän reistas ja nyt vaihdankin jo palveluntarjoajaa. Muuten mun elämä on tasapainoinen aika pitkälti, mut välillä tulee romahduspäiviä eikä tunnu, et jaksaa ees hengittää. Käyn terapiassa (on muuten helvetin hyvä terapeutti) ja hoidan syömishäiriön rinnalla masennusta. Masennuksen oireet ei oo läheskään niin pahat, kun syömishäiriön. Nyt epäilläänkin jo anoreksian oireita, vaikka kovin koitan puhua totta terapiassa ja lääkäreille. Mun on vaikee puhuu tästä nyt. Mut mua pelottaa anoreksiaan sairastuminen ja samalla kun koitan tietosesti välttää sitä, tuntuu et se puskee jollain tapaa silti päähän. Mut ei hätää, mä syön vielä aika paljonki välillä. Ahdistaa ristiriitaset ajatukset ja tieto valvomisesta.

Ihmiset puuttuu entistä enemmän mun syömiseen vaikka olis kyseessä ihan tositilanne etten vaik jaksa syödä kaikkea ruokaa mitä otan, joka sattuu jokaselle joskus. Syön mielestäni koulussakin tarpeeks eikä kukaan siitä oo sitten maininnukkaan. Mut miks pitää sitten siitä mainita, etten jaksa syödä muutamaa viimeistä perunaa? Vaikka tiedät mulla olevan syömishäiriön, älä mainitte mitään, ei siis mitään mun syömisestä tai en välttämättä koskaan enää syö sun lähellä. Ainoat jotka saa arvostella mun syömistä on läheisimmät ihmiset, jotka tietää muutakin kuin mitä pinta näyttää.

Terapeutti sano tänään tosi upeesti, tuntu niin hyvältä. Se katto hetken mun papereita, et hirveen usein ei törmää näin pitkään listaan raskaista asioista. Vaikkei ihmisten menneisyyksiä voikkaan toisiinsa verrata millään tavalla. Se nosti peukut pystyyn ja totes, et mä oon selvinny niin monesta kolhusta, et tää on helppo palapeli niihin verrattuna. Ja et mun on aika yrittää unohtaa menneisyyden murehtiminen ja alkaa kattoo ylpeesti taaksepäin. Koska kolhut on tehny musta vahvan ihmisen, ja ehkä vielä joskus mä voin vahvuuteni ansiosta auttaa heikompia. Tais olla ensimmäinen kerta tällä terapeutilla, kun itkin. Jollain tapaa ehkä epäkunnioittavasti muita kohtaan sanottu, mut kuitenki tosi rohkasevasti mua kohtaan.

Palaan vielä. Voimia teillekin, ystäväiseni.