Kieli oppi

Mua ärsyttää ihan hemmetisti ihmiset, jotka ei oikeesti hallitte ees suomen kieltä. Tarkotan nyt siis suomea äidinkielenä. Hävettää, et täällä on oikeesti aikusiakin, joilla ei oo mitään käsitystä mihin väliin pilkku kuuluu tai mitkä sanat kirjotetaan yhteen. Tottakai mullakin välillä tulee virheitä, mut yleensä selvitän ne heti, kun huomaan. Ja esimerkiks ihan yksinkertasiakin sanoja kuten kuorma-auto, monet kirjottaa yhteen. Mulla on blogissa se linja, et vaikka kirjotankin jonkin verran murteella, pidän kiinni kieliopista. Oikeestaan jos tiedän, et jotkut sanat kuuluu yhteen, mut kirjotan ne erikseen esimerkiks facen chatissa, nii kyl tulee "syyllinen" olo. Ehkä mä oon jollain tapaa perfektionisti? Kuitenkin johtuuks se nykynuorison asenteesta koulunkäyntiin ettei näitä asioita osata?

Mä huomaan ainakin monesta nuoresta (15-16 -v.), et ei edes kuunnella ohjeita. Sit kun pitäis alkaa tekemään jotain, niin pää pyörii nii ku karuselli ja voi jumalauta sitä kysymysten tulvaa. Ja nyt joku miettii, et oonks mä sitten niin ahkera. Ei, en todellakaan. Painotan sitä, et on ihan okei, et joskus tulee päiviä ettei kiinnosta niinku yhtään eikä voi keskittyä. Mut jos se on jokapäivästä, nii kyl pistää vituttaan. Ja nää samat ihmiset (en viittaa omaan luokkaani, vaan ihmisten yhteiseen näkökulmaan) yleensä on sellasia, et ne ei tee tehtäviään, paitsi harvoin. Muuten ne menee kavereiden siivellä.

Ihmisellä saattaa olla oppimisvaikeus, mut ei se oikeuta siihen tehtävien tekemättä jättämiseen. Onhan mullakin oppimisvaikeus ja itseasias oon tehny suurimman osan tehtävistä jo, kun kaverit miettii vasta niiden teon alkamista. Mua ei estä mikään vaikeus. Se on kiva haaste arkipäivään.

Opiskelkaa nyt vaan kiltisti peruskoulussa, selviitte paaaljon vähemmällä tulevaisuudessa. Ja kymmenen pistettä & papukaijamerkki teille, jotka haluutte antaa vastaväitteen!

Ps. Ilmottakaa nyt ihmeessä, jos mulla tulee ihan hirveesti niinq kieli oppi virheitä. Joku saattaa haluta viilata pilkkua, tässä on oiva tilaisuus. ;)

Vahvin

Se mitä oon elämäni aikana kokenu on tehny musta mut. Vahvan ihmisen. Mun on vaikee kuvailla sitä kaikkee mitä oon joutunu kärsimään ja kokemaan, mut oon nyt vahvempi. Vieläkin tulee ihan pirusti potkuja persiille, mut mä en voi luovuttaa. En ainakaan vielä.

Tuntuu älyttömän säälittävältä puhuu mun lapsuudesta. Monet kyseenalaistaa sen ja toiset ei kykene kestään kuulla niitä asioita. Mä joudun kuitenki elää niiden muistojen kanssa, vaikka kuinka ahdistas. Nyt varsinki, kun koulussa käydään lapsuuteen ja kasvattamiseen liittyviä asioita, niin tulee oikeesti tosi vaikeita aikoja. En koe olevani heikko, koska voin myöntää sen.

Posteljoona ja ystävät

Oon niin onnellinen. Parempi kerrankin näin. Tää on just oikee ala, mulla on rinnalla komee ja ihana mies, oon saanu ihan älyttömästi uusia kavereita.. Onhan paljon huonojakin asioita, mut tällä hetkellä tuntuu siltä, et hyvät asiat on paljon voimakkaampia.

Oltiin perjantaina Mixun ja Sampun kanssa Kinossa, jossa esiinty Posteljoona ja ystävät. Olin ennenki kuullu jotain niiden biisejä, mut en osannu aavistaa. Mixu osti niiden levyt ja sai nimmaritkin. Tosi vähän oli porukkaa, kun miettii et moni niiden biisi on tosi tunnettu ja soi usein radiossa. Keikka oli kuiteski tosi hyvä ja ne osas ottaa lavan haltuun. Se laulaja mm. käveli meidän keskellä tanssilattialla ja laulo. Ja vaikutti siltä, et niillä on ilmapiiri siinä bändissä kohdillaan. Se sai ainakin kaks fania lisää! Ihanaa musiikkia, rentoa.

Ens viikolla tulee MyWeek!

Pikapikapuuroa

Tänään oli koulukuvaus. Voi ketunmuna mun kuvista tuli varmasti maailman parhaat otokset. Hymyilin sillain erittäin sievästi ja sitte se sano, et nyt alkaa sitten naurattaa ja vetäsin ehkä parhaan irvistyksen mitä osaan ihan vaan "vittuillakseni", kun ei hymy kelpaa ja totta vitussa se räpsäs kuvan! Onneks se otti viel yhden lisää, et saa nähdä.. Ryhmäkuvassakin oon varmaan tosi edustava, mut eipä sen niin väliä. Ja kaverikuvassa ainakin saa olla seis, ko ollaanha me tytöt aika seis, aina.

Ja hupsista keikkaa tein kaikkee muuta, nii aika mennä nukkumaan jo! Tsihih. Niinjoo, käytiin kaverin kans luistelemassa, juotiin kaakaoo ja puhuttiin paskaa. Oli kivaa.

Sisustus uusiks vai mitä pupu

Tänään oli ihana herätä, kymmeneks kouluun. Jippii. Ehdin saamaan täydet 9 tunnin unet. Toisaalta tuli pikkasen kiire sitten bussiin ja mun syöminenki oli sellasta, et kattelin samalla ulos, et koska menee bussi ohi. Sen jälkeen on yleensä sellanen 3 minuuttii aikaa juosta bussiin. Jaiks. Siinä lens sitten mun lautaseni pöydälle ja äkkii vaatteet päälle. Ehdin, onneks.

Taas vaihteeks bussissa huomasin paljon asioita ja analysoin ihmisiä. Ihan älyttömän hyvä mieli tuli hymyilevistä ihmisistä, varsinkin bussikuskista. Jossain vaiheessa kuitenki kyytiin hyppäs sellanen ehkä about 25-vuotias nainen. Se katto mun vieruskaveria (jota en siis tuntenu) niin nenänvarttansa pitkin päästä varpaisiin ku ihminen voi kattoa. Sitten kun se oli päässy istumaan, käänty vielä kattomaan sillä vitun ärsyttävällä "minä olen paras" -ilmeellänsä. Teki mieli sanoa vieressä istuvalle ehkä noin 13-vuotiaalle likalle, et älä välitä. Mut ajattelin sitten kuitenki, et ehkä tää neitokaine ei tajunnu koko tilannetta tai sitten se ymmärsi sen. Ärsyttävää tollanen. Mikä nuorissa on vikana? Itsekö sitten ei ole ikinä 15-kesäsenä esimerkiks hihitelly bussin takapenkillä kavereiden kanssa, tehny piloja, ollu äänekäs, kapinoinu opettajia vastaan.. VAIKKA mua ärsyttääkin välillä totaalinen tietämättömyys ja varsinkin pienten lasten tuijotus, painan mieleeni, et ne on oikeesti vaan lapsia. Ne ei tarkota välttämättä mitään pahaa. Ehkä tälläset takapenkillä hihittelijät saattas olla kiusaajia, mut mä toivon koko sydämestäni tälläsen huomatessani, et niiden vanhemmat on edes koittanu opettaa, et kaikki ihmiset on tasavertasia. Meidän äitihän on (ärsyttävältä se pienestä tuntu) sanonu aina et pitää tervehtiä. Se sanoo sellasille ihmisille jotka kattoo sitä silmiin ohi kävellessä hei, tai sitten tekee sen "hei" huulillaan. Siitä mä oon saanu rohkeuteni. Välillä kyl huomaa, et mä saan mun kavereilta outoja katseita, kun näin teen. Hihi, moi kaverit. Äiti käski.

Gandalf oli sitä mieltä, et matto on vinossa ja vaatteet kuuluu lattialle.

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää

Oltiin tossa tyttöjen kanssa istumassa iltaa (minä tietty selvinpäin) ja juteltiin aika paljon kaikesta meidän menneisyydestä. Tosi paljon meissä on erilaista taustaa, mut kuitenkin pääpiirteiltään aika samanlaista. Ei sillain voi sanoo, et kenelläkään olis ollu yhtään rankempaa tai helpompaa. Mut se oli yhteistä, et kyllä ne vastoinkäymiset ja ongelmat on opettanu meitä ja luonu meidät sellaseks mitä ollaan. Ja se oppiminen jatkuu koko elämän. Me muututaan huomaamattamme aina vähän tai enemmän.

Mua jäi tosi moni asia vaivaamaan. Ei sillain, ettenkö olis voinu puhua. Tuli vaan tavallaan muiden kokemuksia. Oli silti niitä kiinnostava kuunnella. Mut taas tuli jotenkin sellanen olo, et oon ehkä sittenkin vähän itsekäs. Kuuntelen mielelläni ja osaan olla hiljaakin, mut kun asiasta kerran keskusteltiin, niin oli vaikee olla hiljaa. Tuli tarve puhua niistä asioista mistä oon vaiennu kauan. Huomasin käyväni niitä läpi mielessäni, joka ahdisti ihan älyttömästi. Yritin keskittyä kuuntelemiseen ja saada ne käsittelemättömät asiat pyyhittyy mielestäni.

Kun lähin kotiin, tiet oli autioita. Ei yhtäkään autoa tullu vastaan matkan aikana ja vallitsi täys hiljasuus. Pystyin keskittymään miettiin niitä asioita, mitkä mua jäi vaivaamaan. Tuntu siltä, et olisin vajonnu täysin toiseen todellisuuteen. Se jatku vieläkin, kun kaarsin pihaan. Sammutin auton ja tuli hiljaisuus, mikä tulee tietysti eristetyssä tilassa. En kuullu muuta ku tuulen kevyen huminan ja oman hengityksen. Nojauduin ikkunaa vasten ja mietin, et kuka mä oon ja mitä mä teen täällä. Tuntu tosi oudolta. Aloin itkemään, tai no, ne kyyneleet vaan valu. Hieroin hanskalla sadepisaroita ikkunasta, vaikka ne oli toisella puolella. Musta tuntu yksinäiseltä. Aidosti yksinäiseltä.

Mulla on ympärillä ihmisiä, läheisiä ja vähemmän läheisiä. Mä arvostan sitä, et mulla on niitä. Jotain silti puuttuu. Musta tuntuu, et ees terapia ei voi sitä korvata. Mä en tiedä mitä se on, mut mulla on koko elämä aikaa selvittää se. Enkä halua, et kukaan ihminen kokee siitä syyllisyyttä. Varmasti jokanen tuntee sydämessään, jos on joskus edes yhden hyvän sanan mulle sanonu, et arvostan sitä, todella. Ja varsinkin niitä, jotka jaksaa mun rinnalla pysyä mun vaikeuksista huolimatta. Mä lupaan kertoa teille heti, kun tiedän miten te voitte auttaa. Jos haluutte auttaa.

Puhuttiin kans siitä, et kun blogia kirjotan ja opettajakin kehu mun kirjotustaitoja, et pitäiskö kirjottaa "kirjaa". Siis ei mitään julkastavaa vaan sellasta omaa historiaa ihan vaan sen takia, et sais käsiteltyy ne asiat. Sen vois sitten kattoa, haluuko näyttää jollekin. Toki siinä menis aikaa, ja kun toi koulukin on, mut ehkä se auttas mua jaksamaan paremmin. Tänne mä en kuitenkaan haluu kirjottaa mun elämänkertaa, koska en mä haluu kertoo kaikkee ainakaan ennen kun oon käsitelly ne asiat. En mä tiedä. Itkettää.